Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
22.11.2018 10.15

Blogissa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajaehdokkaat Tero Karjalainen ja Maija S. Peltola

Tero Karjalainen ja Maija S. Peltola

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajaehdokkaat esittäytyvät blogissa. Liitto valitsee uuden puheenjohtajan, varapuheenjohtajat ja hallituksen jäsenet syysliittokokouksessaan 1.12.2018. Puheenjohtajaehdokkaina ovat tutkimuspäällikkö Tero Karjalainen Itä-Suomen yliopistosta ja apulaisprofessori Maija S. Peltola Turun yliopistosta.

PJ-ehdokkaat blogissa

Rakas joulupukki, 

Tänä jouluna toivon sinulta työrauhaa. Enkä nyt tarkoita pelkästään työmarkkinaosapuolten ja valtion hallituksen välistä otattelua ja sen seurauksia vaan ennen kaikkea työrauhaa jokaiselle keskittyä työnsä keskeisimpään sisältöön. Lähimpänä toiveeni kohteena tässä ovat kollegani yliopistoissa ja muissa tutkimuslaitoksissa. 

Ensiksi toivon jotain jokaiselle (allekirjoittanut mukaan lukien), jolla on asemansa vuoksi mahdollisuus perustaa jokin työryhmä, pyytää raportoimaan ajan- ja rahankäytöstään tai tuotteliaisuudestaan tai laittaa vireille jonkin uuden järjestelmän suunnittelu tai käyttöönotto. Toivon, että tuot meille kaikille viisautta ja malttia ennen toimeen ryhtymistä esittää itsellemme kysymys - Parantaako tämä työryhmä/raportti/järjestelmä jollain merkittävällä tavalla tieteen tekemisen mahdollisuuksia, edistääkö opiskelijoiden oppimista ja asiantuntijaksi kasvua tai lisääkö oleellisella tavalla vaikkapa läpinäkyvyyttä ja luottamuksen lisääntymistä? Jos emme tähän kysymykseen löydä positiivista vastausta, niin toivon, että annat meille rohkeutta todeta, että ei kannata ja annamme asian olla. Jos taas löydämme kysymykseen myönteisen vastauksen, niin lisäksi toivon, että muistuttaisit meitä kysymään vielä itseltämme – paljonkohan tämä uudistus tms. tulisi vaatimaan resursointia (ja olenko valmis tuon resurssin osoittamaan) ja millä aikajänteellä olisi reaalisesti odotettavissa nuo ensimmäisen kysymyksen hyödyt? Jos tähänkin kysymykseen pystymme vastaamaan itsellemme ymmärrettävästi ja uskottavasti, niin meillä on mahdollisuudet käynnistää jotain, jonka tarpeellisuuden pystymme perustelemaan myös asianosaisille (tutkijat, opettajat, muut asiantuntijat, opiskelijat, muu yliopistoväki). Vielä toivon, että tuot meille riittävästi keskinäistä luottamusta, jotta uskallamme ”päästää irti” ja antaa parhaiden asiantuntijoiden (usein asianosaisten) miettiä ja löytää keinot tuon uudistuksen toteuttamiseen. 

Toiseksi toivon meille kaikille hyvää johtajuutta. Tällä tarkoitan lähinnä johtajuutta, joka perustuu keskinäiseen kunnioitukseen, toisen työn arvostukseen, kiinnostukseen siitä miten johtajana voisimme edesauttaa ”johdettavien” pärjäämistä omissa tehtävissään. Tunnistan, että varsin moni yliopistolaisista pääsee jo nauttimaan tämän kaltaisesta johtamisesta, sen mukanaan tuomasta ilmapiiristä ja huomaan että nuo työyhteisöt paitsi näyttävät onnellisilta tekevät myös hyvää tulosta. Noissa työyhteisöissä näyttää olevan hyvin tilaa niin nuorille kuin varttuneemmillekin tieteentekijöille ja tieteenteon mahdollistajille, niissä näyttävät viihtyvän niin naiset kuin miehetkin, läheltä ja kaukaa – näyttääpä niistä paikkansa löytävän myös tutkijat, jotka tekevät omaa työtänsä apurahalla. Minusta nuo yhteisöt ja niiden tulos näyttävät niin hyvältä, että toivoisin sinun tuovan samanlaisen mahdollisuuden kaikille yliopistolaisille. 

Huomaan nyt, rakas joulupukki, että toivomuskirjeeni koskettaakin itseni lisäksi varsin montaa muutakin yliopistolaista, ministeriön virkamiestä, poliittista toimijaa ja jopa rahoittajatahojen edustajaa ja kaiken lisäksi toiveeni tulisi täyttää ei ainoastaan jouluna vaan vuoden jokaisena päivänä. Liekö sittenkin liian suuret toiveet – jopa joulupukille toteutettavaksi. No jos nämä osoittautuvat sinullekin liian suuriksi toiveiksi toteuttaa, niin tuo meille lisää aikaa tai kollegoita. 

Kuopiossa 19.11.2018 

Tero Karjalainen 


Rahat ja henki – suomalaista yliopistopolitiikkaa 

Kaikkemme annoimme ja tähän on päädytty - yliopistorahoitus on mennyt alas kuin yliopistorahoitus. Ja tuloksekkuutemme kasvaa: koulutamme ja julkaisemme enemmän, hankimme ulkopuolista rahoitusta, osallistumme kansalliseen ja kansainväliseen keskusteluun suurista maailman murheista. Näymme ja kuulumme, mutta katsooko kukaan tai ylittääkö äänemme kuulokynnyksen? Vaikka kuinka temppuilisimme ja antaisimme kaikkemme, emme näytä saavan enempää. Potti on mikä on, nahistuva pieni keko ja meidät usutetaan kamppailemaan siitä joka tasolla: ensin on yliopistojen vuoro astua areenalle kilpailemaan suurimmista seteleistä, tiedekunnat seuraavat perässä sisäisten rahanjakomallien painotuksia seuraillen, laitokset nousevat barrikadeille. Mutta ikävintä on, kun yksittäinen yliopistolainen katsoo peiliin ja näkee rahoitusmallin. Uusi rahoitusmalli keikuttaa laivastoa, olemmeko tuuliajolla, vai onko horisonttiin piirretty satama, joka näkyy vain erityisillä kiikareilla? Rahoitusmallin elämänohjeena on, että keinot lähestulkoon pyhittävät päämäärät, sillä ulkopuolisen rahoituksen hankkiminen on melkein samalla arvostuksen viivalla kuin tutkimusjulkaisut, tuote hädin tuskin päihittää välineen. 

Tyhjästä on kuulemma paha nyhjäistä, mutta yliopistorahoituksen kurimus on valinta. Suomessa mietitään vakavissaan, ovatko koulutus ja korkea osaamistaso valttikorttejamme. Mikä sitten: timantit, ehtymättömät kultavarannot, vai kenties massaturismi ja ilmastonlämpenemisen nostama maatalouden ylituotanto? Osaa ei löydy ja toisia emme halua. Menestyksemme on juurrutettu osaamiseen ja sivistykseen, joista nyt voidaan louhia niin sosiaalisia kuin kovempiakin innovaatioita. Keneltä muulta löytyy taitoa ja halua vastata nykyisiin ja tuleviin ongelmiin, kuka pystyy luomaan ratkaisuja ennen vaikeuksien syntymistä? Me olemme se moniääninen ja monikulmainen yliopisto, joka on arvioitu maailman tehokkaimmaksi yliopistolaitokseksi. Ajassamme kuulee ristiriitaisia sointuja: Suomen tulevaisuus on innovaatioissa, kehityksessä, osaamisessa ja sitten iskee arki, jossa yliopistorahoitus ottaa pohjakosketusta. 

Raha ei tuo onnea, mutta tuoko rahattomuuskaan? Yliopistolaiset työskentelevät hiki tohtorinhatusta tihkuen, mutta motivaatio ei löydy palkkapussista. Meitä ajaa eteenpäin intohimo ja sillä ei ole hintalappua. Palkkaustasomme on ankea suhteessa koulutukseemme, työmme merkittävyyteen, sitoutumiseemme ja suhteessa aivan kaikkeen. Onko se riittävä kompensaatio menetetystä vapaa-ajasta? Meillä ei ole totuttu näkemään työtä työnä, se koetaan elämäksi. Määräaikaisuudet ovat arkeamme, ja vaikka ne inhottavat, seuraava pätkä on saatava. Apurahaa anotaan, jotta voidaan anoa apurahaa. Ja ne jotka ovat saaneet onnellisesti jalkansa pysyvästi jumiin yliopiston oven rakoon, hakevat rahaa voidakseen mahdollistaa kansakunnan kaipaamat keksinnöt ja innovaatiot. Taannoin mässäiltiin niillä kolmella syyllä, joiden vuoksi on hyvä olla yliopistolainen, tuolloin mainitsematta jäivät pätkätyöt, alhainen ansiotaso, stressi, mutta niin jäivät myös mahdollisuus luoda uutta, tilaisuus etsiä ratkaisuja sekä uskomaton yhteisö. 

Vaikka huudammekin rahan perään, on silti syytä pitää mielessä, että hyvä henkilöstöpolitiikka ei ole kalliimpaa kuin huono henkilöstöpolitiikka. Yliopistoista halutaan tulevaisuuden parhaita työpaikkoja ja siihen on täydet mahdollisuudet, kunhan keinoja käytetään harkitusti. Työsuhteet voidaan laatia pidemmiksi, turhia määräaikaisuuksia voidaan välttää, apurahatutkijoille voidaan suoda yhtäläiset oikeudet palkkasuhteessa työskentelevien kanssa. Uralla etenemisen kriteerejä voidaan kirkastaa, osaaminen voidaan huomioida monipuolisesti, ansioituneet voidaan nostaa parrasvaloihin. Kyseessä ovat hyvästä johtamisesta kumpuavat toimenpiteet, jotka nojaavat yhteisiin, keskustelun tuloksena syntyneisiin pelisääntöihin, jotka ovat kaikkien tiedossa ja kaikille yhteiset. Näistä on pidettävä kiinni, sillä ensin meiltä meni rahat ja nyt on turvattava, ettei menisi henkikin. 

Maija S. Peltola

Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi