Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
19.4.2016 9.32

Erottuuko tiede koulutuspolitiikan takaa?

Jussi Vauhkonen

Tiedepolitiikan peittää useimmiten näkyvistä koulutuspolitiikaksi kutsuttu kokonaisuus. Koulutuspolitiikan nimen alla keskustellaan tosiasiassa lähinnä parista asiasta: julkisesti rahoitettujen toimipaikkojen sijainnista sekä nimikkeistä ja arvostuksesta. Nämä herättävät aitoja intohimoja mutta niillä on varsin vähän tekemistä koulutuksen sisältöjen kanssa - tieteen ja tutkimuksen kanssa ei sitäkään vertaa. Tästä kirjoittaa blogissa Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja Jussi Vauhkonen.

 


 

Yksi Tieteentekijöiden liiton strategisista tavoitteista on tiedepolitiikkaan vaikuttaminen. Siinä tarkoituksessa olemme yhteydessä poliittisiin päättäjiin, valmisteleviin virkamiehiin ja toisiin edunvalvontajärjestöihin pyrkien vakuuttamaan nämä omien näkemystemme oivallisuudesta. Viesti ei ole aina mennyt kovin hyvin perille, ja sitä on siksi koetettu hioa helposti sulavaksi ja ytimekkääksi. Viestin perille menoa taitaa kuitenkin haitata eniten se, että tiedepolitiikka on niin huonosti erottuva maali, että siihen osuminen on tavattoman vaikeaa.

 

Tiedepolitiikan peittää useimmiten näkyvistä koulutuspolitiikaksi kutsuttu kokonaisuus. Koulutuspolitiikan nimen alla keskustellaan tosiasiassa lähinnä kahdesta asiasta, joista kumpikin herättää aitoja intohimoja mutta joilla on varsin vähän tekemistä koulutuksen sisältöjen kanssa - tieteen ja tutkimuksen kanssa ei sitäkään vertaa.

 

Ensinnäkin on kyse julkisesti rahoitettujen toimipaikkojen sijainnista. Esimerkiksi opettajankoulutuksen siirtäminen Savonlinnasta Joensuuhun on kauniille oopperajuhlakaupungille raskas menetys. Tämä on ilman muuta vakava alue-, elinkeino- ja kenties sosiaalipoliittinenkin ongelma, mutta jostain syystä siitä puhutaan koulutuspolittisena kysymyksenä.

 

Toiseksi kyse on nimikkeistä ja arvostuksesta. Ammattikorkeakoulujen rehtorien taannoin julkaisemassa visiossa yhden ja yhtäisen korkeakoululaitoksen tasaveroisina osina olisivat ”tiedekorkeakoulut” ja ammattikorkeakoulut. Nämä rinnakkaiset korkeakoulut tuottaisivat samannimisiä tutkintoja, joiden erona olisi vain se, että ammattikorkeakoulun tutkinnot ”lähtevät työ- ja elinkeinoelämän osaamistarpeista ja palvelevat osaamisen siirtymistä käytäntöön”. Olisiko tässä enemmän kyse brändista kuin koulutuksen sisällöstä: "kauppaopiston naisista" tuleekin Master(s) of Business Administration?

 

Sekä sijaintapaikkoihin että erilaisiin nimikkeisiin ja nimityksiin liittyvät kiistat pyörivät aina rakenteiden ympärillä. Silloin (harvoin) kun keskustelu siirtyy koulutuksen sisältöihin, on tieteen ja tutkimuksen asian edessä vielä yksi este. Tuon esteen nimi on ”Muistan hyvin” -oireyhtymä. Oireyhtymän tavallisin ilmentymä on puheenvuoro, jossa henkilö kertoo ”muistavansa hyvin”, kuinka eräskin professori piti luentoa ”20 vuotta vanhoista kalvoista”. Yleensä tämän paljastuksen tarkoituksena on saada kulloinenkin kuulijakunta ymmärtämään, ettei tieteentekijöistä oikeastaan ole keskustelemaan koulutuksen hienouksista.

 

Koska minulla on luottamustehtävieni vuoksi ollut usein tilaisuus havainnoida ”Muistan hyvin” -oireyhtymästä kärsiviä henkilöitä, olen voinut panna merkille sen kiinnostavan seikan, että oireyhtymä ei ajanmukaistu opetusteknologian muutoksen myötä. Kaksikymmentävuotiaiden kalvojen haamu saattaa ilmestyä vainoamaan myös niitä, joilla ei nuoren ikänsä vuoksi ole voinut olla mahdollisuutta seurata aitojen piirtoheitinkalvojen rytmittämää yliopisto-opetusta.

 

Aave-piirtoheittimestä olemme ehkä pääsemättömissä, mutta koulutuspolitiikan rakenne- ja nimekefiksaatioista olisi sen sijaan sekä tarpeellista että mahdollista päästä eroon. Sitten kun koulutuspoliittista keskustelua käydään enemmän koulutuksen sisältöjen ja tavoitteiden ympärillä, alkaa tiede ja tutkimuskin nousta mukaan kuvaan. Siitä on enää lyhyt askel todelliseen tiedepoliittiseen keskusteluun, ja se askelen ottamiseksi on vain palautettava mieleen, mitä tiede on. Se on järjestelmällistä ja kriittistä uuden tiedon tavoittelua, jossa sovelletaan tiettyjä huolella testattuja ja kuvattuja menetelmiä. Tieteellisen tutkimuksen klassisia tunnuspiirteitä ovat mm. julkisuus, avoimuus ja puolueettomuus. Tiedepolitiikka on toimintaa, jonka ytimessä on pyrkimys varmistaa, että uuden tiedon tavoittelulle on riittävästi aikaa, paikkoja ja tekijöitä. Sillä asialla on Tieteentekijöiden liitto.

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja