Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
27.4.2017 13.38

Helsingin yliopiston tieteentekijät ry aloittaa jäsenyhdistysten 50-vuotispäivien ketjun

Linda Hart ja Tapani Kaakkuriniemi

"Helsingin yliopiston assistenttiyhdistys ja muutaman muun yliopiston vastaavat yhdistykset perustettiin kaikessa vaatimattomuudessaan edesauttamaan leivän tienaamista: yliopistojen assistentit olivat epämääräisessä asemassa suhteessa esimiehiinsä eli professoreihin ja toisaalta suhteessa työnantajaan eli yliopistoon. Tämä epämääräisyys haluttiin purkaa ja tilalle saada järjestäytyneen yhteiskunnan tapainen sopimuspohja. Vuosikymmenien kuluessa sopimuspohjaa on parannettu." Helsingin yliopiston tieteentekijät ry täyttää tänään (27.4.) 50 vuotta. Yhdistyksen taipaleesta kirjoittavat blogissa nykyinen puheenjohtaja Linda Hart ja aiempi puheenjohtaja Tapani Kaakkuriniemi.


Keväällä 1967 perustettiin ensimmäinen nykyisen Tieteentekijöiden liiton paikallisyhdistys, silloiselta nimeltään Helsingin yliopiston assistenttiyhdistys HYA. Yliopistoissa työskentelevät assistentit järjestäytyivät keväällä 1967 varsin kiireellä kohentaakseen palkkaustaan ja saadakseen edunvalvontansa kuntoon sinä vuonna tapahtuvia valtion palkkaneuvotteluja varten.

 

Yliopisto oli ollut pienen sivistyneistön väylä hankkia akateeminen oppiarvo ja päästä hyvätuloisiin virkoihin – lääkäreiksi, lakimiehiksi, papeiksi, agronomeiksi – mutta kun 1960-luvun jälkipuoliskolla laajentunut lukioverkosto tuotti ennätysmäärän ylioppilaita, yliopistolaitos avasi laajemmalla skaalalla oviaan tälle joukolle. Näin syntyi massayliopisto, joka yritti tuottaa sivistyneistöä yhteiskunnan tarpeisiin, muuttuvien akateemisten työmarkkinoiden kysyntää vastaavasti.

 

Helsingin yliopiston assistenttiyhdistys ja muutaman muun yliopiston vastaavat yhdistykset perustettiin kaikessa vaatimattomuudessaan edesauttamaan leivän tienaamista: yliopistojen assistentit olivat epämääräisessä asemassa suhteessa esimiehiinsä eli professoreihin ja toisaalta suhteessa työnantajaan eli yliopistoon. Tämä epämääräisyys haluttiin purkaa ja tilalle saada järjestäytyneen yhteiskunnan tapainen sopimuspohja. Vuosikymmenien kuluessa sopimuspohjaa on parannettu. Niin kauan kuin yliopistot olivat valtion laitoksia, ammattiyhdistykset saattoivat esittää pieniä kuoppakorotuksia jopa yksittäisille, palkkakuoppiin joutuneille jäsenilleen.

 

Järjestäytyminen ei jäänyt huomaamatta professorikunnassa: professorit huolestuivat siitä, että heidän alaisensa olivat lähteneet puolustamaan asemaansa. Assistenttien järjestäytyminen oli pontimena Professoriliiton perustamiseen pari vuotta myöhemmin.

 

Yliopistolaitokseen ovat vaikuttaneet monet yhteiskunnalliset ja kansainväliset voimat sinä aikana, kun assistenteilla, tutkijoilla ja tuntiopettajilla sekä sittemmin tieteentekijöillä on ollut järjestäytynyttä edunvalvontaa. Massayliopiston väistämätön seuraus on yliopistouran houkuttelevuuden vähentyminen ja jopa yliopiston tietynlainen proletarisoituminen. Eri aikoina työajan käyttöä on valvottu ja normitettu eri tavoin, palkan määräytymistavat ovat vaihdelleet ja moni yliopistouraa kehittävä on alkanut yhä enemmän muistuttaa mitä tahansa ison organisaation työntekijää.

 

Virka- ja työsuhteiden määräaikaistuminen on ollut tyypillistä koko valtiosektorilla, mutta 1990-luvun pitkän ja syvän laskusuhdanteen aikana ilmiö lisääntyi kovasti. Yliopistosektorilla määräaikaisia työsuhteita oli sekä suhteellisesti että absoluuttisesti eniten. Tilanne ei ole tältä osin muuttunut, vaikka vuonna 2009 toteutettua ”fantastista yliopistouudistusta” markkinoitiin nimenomaan määräaikaisuuksien vähentämisellä.

 

Akateemisen uran houkuttelevuus on rapistunut myös kohonneen akateemisen työttömyyden ja akateemisen uran suoranaisen prekaaristumisen myötä. Julkisuutta ovat saaneet – viimeksi viime viikolla – monet ansioituneet tutkijat, jotka ovat päättäneet lähteä Suomesta muihin maihin, joissa on hedelmällisempi työskentely- ja tutkimusympäristö.

 

Jyväskylän yliopistossa tehdyn Muuttuvat akateemiset urat -raportin tutkimustuloksista käy ilmi, että kun vielä pari vuotta sitten juhlapuheissa muistettiin mainita osaavan henkilöstön olevan yrityksen tai yliopiston tärkein voimavara, niin nyt yliopiston strategian ja sen toteuttamisen näkökulmasta jotkin työntekijät ovat arvokkaampia kuin toiset. Voidaan sanoa, että yliopistojen henkilöstö on polarisoitumassa, ja tätä polarisaatiota on tapahtunut neljällä eri alueella: sukupuolen, position, sukupolvien ja identiteetin suhteen.

 

Naisten palkkataso on miehiä alempi, nuoret ovat huonommassa asemassa kilpailussa akateemisilla urilla ja määräaikaiset työsuhteet sekä tenure track -urapolkumalli lisäävät epävarmuutta. Toisaalta työn luonne ja sen asettamat vaatimukset työntekijöille ovat koko yhteiskunnassa akatemisoituneet, mikä jossakin määrin parantaa akateemisesti koulutettujen työmahdollisuuksia. Kilpailun kansainvälistyminen ja globalisoituminen saattavat pakottaa tekemään uraa ulkomailla, ja tässä naiset ovat miehiä huonommassa asemassa.

 

Pari viime vuotta Helsingin yliopistossa ovat olleet tuulisia henkilöstön kannalta. Helsingin yliopiston paikallisyhdistyksestä ja kohtalotovereista on viiden vuosikymmenen aikana tullut laaja-alaisia tutkimus-, opetus- ja muuta henkilöstöä edustavia Tieteentekijöiden liiton paikallisyhdistyksiä. Sitkeä työnteko, pärjäämisen kulttuuri ja sitoutuneisuus yliopistoon yhteisönä elävät vahvoina jäsenten joukossa. Näin on jopa riippumatta myötätuulen määrästä tai sivistyksen nauttiman arvostuksen suhdanteista suomalaisessa politiikassa.



Kirjoittajat:

Linda Hart on Helsingin yliopiston tieteentekijöiden puheenjohtaja ja Tapani Kaakkuriniemi aiempi puheenjohtaja.  


Lähde:

 

Ville Jalovaara (2017) Puoli vuosisataa akateemista edunvalvontaa Helsingin yliopistossa. Helsinki: Helsingin yliopiston tieteentekijät. ISBN 978-952-93-8725-0.

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja