Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
9.9.2015 15.23

Kohti matalamman jalostusarvon yliopistoja?

Petri Koikkalainen

Kurjuuden keskelläkin virallinen Suomi työryhmineen yrittää katsoa tulevaisuuteen. Esimerkkinä tästä on OKM:n työryhmän heinäkuinen raportti Suomi osaamisen kasvu-uralle: Ehdotus tutkintotavoitteista 2020-luvulle. "...paperi oli ehkä ”vain yksi työryhmäraportti”, mutta se heijastelee hyvin koulutuspoliittisen ajattelun pitkäaikaista elinkeinoelämävetoista pragmatismia, joka uuden hallituksen myötä saattaa olla jopa voimistumassa. Pahimmassa tapauksessa ”vapaa” tiede ja taide aletaan nähdä eksoottisina turhuuksina." Näin kommentoi Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen blogissa.    

Yliopistojen syyslukukausi on käynnistynyt apeissa ja epäuskoisissakin tunnelmissa. Hallituksen säästöaikeet ja julkisten tiederahoittajien rahoitusvaltuuksien pienennykset merkitsevät laskennallisesti tuhansien henkilötyövuosien nopeita leikkauksia. Niin varmasti myös käytännössä, sillä yliopistojen menoista noin kaksi kolmasosaa on palkkamenoja. Miten savotasta käytännössä selvitään, on vielä lähes täysin arvailujen varassa.

Kurjuuden keskelläkin virallinen Suomi työryhmineen yrittää kuitenkin myös katsoa tulevaan. Esimerkkinä tästä on OKM:n työryhmän heinäkuinen raportti Suomi osaamisen kasvu-uralle: Ehdotus tutkintotavoitteista 2020-luvulle. Sen tarkoituksena on mitoittaa tulevaisuuden koulutus vastaamaan tulevia työvoimatarpeita. Mikä siis on tulevan osaamisen suunta?

Verrattaessa raportin yhteenvetoa sen politiikkaskenaarion mukaisiin aloittajatavoitteisiin (liite 4), kiinnittyy huomio aluksi eräisiin ristiriitaisuuksiin. Esimerkiksi luonnontieteiden yliopistotutkintoja sanotaan tarvittavan lisää, mutta samalla perusluonnontieteiden, kuten matematiikan tai fysiikan, aloittajamäärää alennettaisiin rajustikin. Tätä selittänee ainakin osin pyrkimys kouluttaa luonnontieteilijät nykyistä paljon paremmalla läpäisyasteella, mihin liittyy opintotukiuudistusten kautta hankaloitunut mahdollisuus käyttää esimerkiksi perusluonnontieteitä sisääntuloväylänä muihin tutkintoihin.

Myös humanistisen ja kasvatusalan koulutusta sanotaan lisättävän, mutta käytännössä tämä koskee vain opetusalaa ja hiukan teologiaa. Historioitsijat, kielitieteilijät ja muut ”perushumanistit” saavat yhä varautua opiskelijapaikkoja karsivaan valtion ohjaukseen. Samalla jatkuu pitkä suuntaus, joka on jo laskenut perustutkimusta lähellä olevien luonnontieteiden ja ihmistieteiden osuuden koulutustarjonnasta kansainvälisesti alhaiselle tasolle ja samalla synnyttänyt ”pienten laitosten” ongelmaa.

Osuuttaan yliopistojen aloituspaikoista lisäisivät esimerkiksi tekniikka ja liikenne – muun muassa kone-, automaatio-, energia-, tieto-, prosessi- ja kemian tekniikka – sekä sosiaaliala, terveydenhoito ja oikeustiede. Myös tässä seurataan pitkää linjaa, lukuun ottamatta liiketaloustiedettä, jonka suuriksi kasvaneita koulutusmääriä nyt esitetään vähennettäviksi.

Kun koulutuspoliittiset painotukset yhdistetään rajuihin budjettileikkauksiin, alkaa vaikuttaa siltä, että käsissä on strategia, ”jonka tavoitteena on tasapainottaa valtiontalous leikkaamalla yliopistojen ja tutkimuslaitosten kuluja sekä kasvattaa vientiteollisuuden kilpailukykyä siirtämällä tutkimus ja koulutus suoremmin osaksi valtion ja teollisuuden arvoketjuja”. Strategian ytimessä voikin nähdä suuret teollisuudenalat niitä tukevine sosiaali- ja terveyspalveluineen, unohtamatta perusopetusta, oikeudellisia palveluita ja sielunhoitoa. Ihmistieteilijöistä tarvitaan lähinnä niitä, joilla on selkeästi ymmärrettävä ammatti: esimerkiksi teologiasta valmistuneita (lähinnä pappeja) tarvittaisiin työryhmän mukaan kaksi kertaa niin paljon kuin kansantaloustieteilijöitä. 

Tällainen koulutuspoliittinen ajattelu on kuitenkin varsin lokeroivaa ja vakiintuneita intressejä seuraavaa. Teollisuutta ahtaammalla ovat esimerkiksi perinteiset ”vapaat” luovat alat, monimuotoinen kansalaisyhteiskunta ja järjestökenttä, isoista teollisuudenaloista ja firmoista riippumattomat yrittäjät sekä kaikenlaiset muut uuden etsijät.

Tässä siteerattu paperi oli ehkä ”vain yksi työryhmäraportti”, mutta se heijastelee hyvin koulutuspoliittisen ajattelun pitkäaikaista elinkeinoelämävetoista pragmatismia, joka uuden hallituksen myötä saattaa olla jopa voimistumassa. Pahimmassa tapauksessa ”vapaa” tiede ja taide aletaan nähdä eksoottisina turhuuksina, etenkin, kun työryhmäraportin jälkeen valmistuneeseen OKM:n talousarvioesitykseen 2016 sisältyy pyrkimys selvästi alentaa tutkimukseen käytetyn rahan BKT-osuutta viime vuosista (s. 66):

Jos BKT muuten kasvaisi kunnolla, voisi tilanne ehkä olla siedettävä, mutta nyt se on tieteen ja ehkä myös tuotekehityksen kannalta yksinomaan kuristava.

Viennin perinteisiä tukipilareita ja hoivasektoria mitenkään väheksymättä näyttää siltä, että Suomi ei tällä hetkellä osaa tukea aloja, jotka muualla ovat lähellä kaikkein korkeimman jalostusasteen taloutta: laaja-alaisen tieteellisen, kulttuurisen, taiteellisen ja taideteollisen näkemyksen yhdistämistä tuotteiden ja palvelujen materiaaliseen tai immateriaaliseen valmistamiseen. Maassamme on paljon osaamista paperin ja bittivirtojen tuottamisessa, mutta vähemmän siinä, mitä paperin tai bittien mukana kulkee. Juuri tässä Suomi tunnetusti jää jälkeen esimerkiksi pohjoismaisista naapureistaan. Onko tarkoitus jättää kisa nyt pysyvästi?

Ehkä vielä vakavammin uhattuna on tieteellisen perustutkimuksen itseisarvo: se tutkitun tiedon tuottamisen ja hyödyntämisen kulttuuri, jonka synnyttämät voitot usein ovat rahassa tai kvartaaleittain mittaamattomia.

 

Petri Koikkalainen

Kirjoittaja on Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja