Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
11.5.2015 10.36

Kriittinen massa, vielä kerran

Petri Koikkalainen

Tiedepolitiikan muotisanat kuluvat ja vaihtuvat. Ajatus ”kriittisestä massasta” tuntuu kuitenkin pysyvän sen linjaajien ja vaikuttajien suosiossa. Kriittisellä massalla perustellaan muun muassa resurssien keskittämistä ja nykyistä suurempia tutkimus- ja opetusyksiköitä. Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen muistuttaa, että Albert Einsteinille kriittinen massa oli hänen asunnossaan kokoontunut kolmen hengen keskustelupiiri.  "Nykyisessä tiedepolitiikassa ajatus kriittisestä massasta on huomioitava tosiasia. Siksi jokaisen tieteentekijän on hyvä osata löytää ja perustella oma kriittinen massansa – se yhteisö, joka tuo työhön sen mielekkyyden."


Tiedepolitiikan muotisanat kuluvat ja vaihtuvat. Ajatus ”kriittisestä massasta” tuntuu kuitenkin pysyvän sen linjaajien ja vaikuttajien suosiossa. Kriittisellä massalla perustellaan muun muassa resurssien keskittämistä ja nykyistä suurempia tutkimus- ja opetusyksiköitä.

Terminä kriittinen massa on peräisin ydinfysiikasta. Kun riittävä määrä säteilevää ainetta, esimerkiksi rikastettua uraania, pakataan riittävän pieneen tilaan, esimerkiksi ydinreaktoriin tai atomipommiin, niin seurauksia saadaan varmasti.

Myös tieteessä ajatus kriittisestä massasta on vetoava, uskottavakin. Ajatukset alkavat kipunoida, kun kriittiset mielet kohtaavat toisensa. Yhteistyö vie asioita eteenpäin, mutta niin myös teorioiden ja tulkintojen erot, jotka pakottavat tutkijoita perustelemaan omat näkemyksensä yhä paremmin.

Hyvä näin, mutta onko kriittisestä massasta myös tiedepolitiikan kriteeriksi? Perusteleeko se esimerkiksi kannan, jonka mukaan yhdessä oppiaineessa pitäisi olla vähintään 10 tai 20 väitellyttä opettajaa, jotta kriittinen massa ylittyisi ja tieteellinen reaktio käynnistyisi? Tämä on aluetta, jolla tarvittaisiin mustan ja valkean lisäksi muitakin sävyjä.

Niissä tieteissä, jotka vaativat kehittynyttä tutkimusinfrastruktuuria – erikoislaitteita, laboratorioita tai vaikkapa yliopistosairaaloita – tuntuu järkevältä ajatella, että tutkijajoukon on hyvä olla myös fyysisesti lähellä toisiaan. Olisi tietysti mieletöntä rakentaa kallis laboratorio vain muutamaa tutkijaa varten. Silti myös ”laboratoriotieteissä” verkostot ovat kansainvälisiä ja paikasta riippumattomia.

Ihmistieteissä tutkimuksen suorituspaikkaan liittyviä rajoituksia on vähemmän. Älyllisen säteilyn välittäjäaineena ei toimi vain jaettu fyysinen tila vaan kommunikaatio, joka nykyisin tapahtuu yleensä sähköisin välinein. Hyvät tutkijat hakevat kriittistä massaa pätevien ja aikaansaavien ihmisten verkostoista, joissa sijainnit, työnantajat tai tehtävänimikkeet ovat lopulta toissijaisia seikkoja.

Jos laadukasta tutkimusta tekevä tutkijoiden ryhmä voi olla melko riippumaton paikasta, niin jääkö mitään perustetta koota useita tutkija-opettajia samaan rakennukseen? Miksei esimerkiksi humanistisia tiedekuntia hajauteta yksityisasuntoihin ja nettikahviloihin?

Tieteiden läsnäolo yliopistolleen ja ympäristölleen vaatii jonkinlaisen organisaation, tutkintokoulutuksesta puhumattakaan. Järkevä työnjakokin on mahdollista vain joukolle työntekijöitä. Ihmisten kohtaaminen ja keskustelu ovat myönteisiä asioita minkä tahansa työyhteisön kannalta.

Lisäksi universitas, joka on lähtökohdaltaan monitieteinen, mahdollistaa toisenlaisia tieteidenvälisiä virikkeitä kuin spesialistien verkostot ja ”huippujulkaiseminen”, jotka voivat usein olla jopa ahtaan tieteenalapohjaisia.

Toimivan yhteisön kokoamiseen on kuitenkin monia erilaisia malleja. Tutkija Janne Saarikivi esitti Professorien ja Tieteentekijöiden Hynttyyt yhteen -seminaarissa hyvän esimerkin. Oulun yliopistossa on paljon saamentutkijoita, sillä kielenopetus ja saamelaisen kulttuurin vaaliminen pohjoisessa Suomessa edellyttävät tätä. Helsingin yliopistossa on vähän saamentutkijoita, mutta juuri se oikeastaan on ”monikielisen” suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen idea, sillä usean kielen asiantuntemus samalla laitoksella mahdollistaa esimerkiksi vertailevan kieliopin tutkimuksen. Saamentutkimus Oulussa merkitsee eri asioita kuin saamentutkimus Helsingissä, mutta kummallekin löytyy oma tehtävänsä.

Lisäksi isokaan oppiaine ei välttämättä ole yhtä ja samaa reaktiota ylläpitävä kriittinen massa, vaan joukko useita melko itsenäisiä tutkimusryhmiä, jotka kurkottavat eri suuntiin ja onnistuessaan muodostavat erilaisia kansallisia ja ylikansallisia verkostoja.

Laitoksen nimestä tai henkilöstöluettelosta ei aina voi päätellä laadukkaan tieteen edellytyksiä. Kun Albert Einstein sai suhteellisuusteoriansa ensimmäisen version valmiiksi, ei hän ollut professori huippuyksikössä, vaan 3. luokan asiantuntija Bernin patenttitoimistossa. Kriittinen massa parikymppisellä Einsteinillä ilmeisesti oli: hänen asunnossaan kokoontunut kolmen hengen keskustelupiiri, jolla oli ironisen mahtipontinen nimi Akademie Olympia.

Kriittisestä massasta puhuttaessa pitääkin olla valmius kysyä, voiko kriittinen massa olla yksi tai kaksi ihmistä. Varmaankin joskus voi. Toisaalta, pitääkö kaikkien yliopistojen kaikki yksiköt järjestää oletetun huippututkimuksen organisaatiokaavion kautta, jos myönnetään, että yhdessä yliopistossa vain harva ala voi kerrallaan päästä terävimmälle huipulle?

Nykyisessä tiedepolitiikassa ajatus kriittisestä massasta on huomioitava tosiasia. Siksi jokaisen tieteentekijän on hyvä osata löytää ja perustella oma kriittinen massansa – se yhteisö, joka tuo työhön sen mielekkyyden. Päättäjien on hyvä huomata, että tieteentekemisen todellisuudessa kriittinen massa voi muodostua hyvin monin eri tavoin.

Petri Koikkalainen

Kirjoittaja on Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja ja valtio-opin akatemiatutkija Lapin yliopistossa


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi