Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
8.2.2016 9.46

Luutnantti Zidénin sukkelat temput

Jussi Vauhkonen

Suomalaiseen johtamiskulttuuriin kuuluu erottamattomana osana Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan siteeraaminen. Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja Jussi Vauhkonen siteeraa blogissa viime perjantaisen Runebergin päivän hengessä Vänrikki Stålin tarinoita ja Jacob Henrik Zidénin kohtaloa. "Zidéniä ja hänen vaasalaisiaan olisi kenties hyvä muistaa niiden, joiden on vaikea sietää keskinkertaisia suorituksia ja kohtuullista vauhtia."


Suomalaiseen johtamiskulttuuriin kuuluu erottamattomana osana Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan siteeraaminen. Moni päällysmies on löytänyt sattuvat sanat Urho Hietasen varsinaissuomalaisella nuotilla (”en mää täsä syyllissi kaipaa yhtikäs”) tai Vilho Koskelan hämäläisellä lakonisuudella (”muuten ollaan kuin Ellun kanat”). Tulkinnat saattavat toki olla enemmän Edvin Laineen ohjaamien näyttelijöiden jäljiltä kuin kirjailijalta itseltään, mutta yhtä kaikki Linnan teos näyttää tarjoavan jatkuvasti ammennettavaa suomalaisen työpaikan kommunikaatiotilanteisiin.

Tieteen ja tutkimuksen rahoitusleikkauksia kannustus- ja luovuuspuheeseen kehystävät korkeimmat poliittiset johtajamme tuovat kuitenkin mieleeni Koskelan sijasta muuan toisen luutnantin, nimittäin Jacob Henrik Zidénin. Luutnantti Zidénin ikuisti kirjallisuuteen Johan Ludvig Runeberg päähenkilön mukaan nimetyssä runossa, joka sisältyy Vänrikki Stålin tarinoiden ensimmäiseen osaan.

Zidén oli todellinen henkilö, kuten moni muukin Runebergin upseereista. Hän palveli Vaasan rykmentissä johtaen viidenkymmenen miehen joukkoa ensin vänrikkinä ja Suomen sodan alettua luutnanttina. Runebergin nuori luutnantti on tsemppauspuheen varhainen airut, jolle ainoa merkittävä asia on toisten joukko-osastojen edelle kiirehtiminen. Miehiään Zidén kiittää nopeudesta ja moittii hitaudesta – muulla ei niin väliä. Prosessien hiominen ei luutnantille maistu, tai kuten Otto Manninen Runebergiä suomensi:

Sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan / näin kuului komento suora: / Mars perässä nyt joka mies!”

Runo huipentuu Koljonvirran taisteluun (27.10.1808), jossa Ruotsin joukot kohtasivat ylivoimaisen vihollisen. Zidénin miesten epäonneksi eversti Fahlander tulee julistaneeksi joukkueenjohtajilleen kilpailun siitä, kenen miehet ensiksi ennättävät virran silalle tuhatpäistä vihollisarmeijaa vastaan. Kilpailu lietsoo Zidénin hurjaan vauhtiin, ja hän ryntää suin päin venäläisten luoteihin ja pistimiin. Viimeisillä voimillaan luutnantti kohottautuu veriseltä tantereelta ja katsahtaa taakseen. Mikä pettymys! Yhtään vaasalaista ei Zidénin silmä tavoita, jälleen Mannisen mukaan:

”Nyt voittoon rientävät muut, ma en / vaan miesteni joutuvan nää. / Voi Herra, häpeä semmoinen! / Kuin kilpikonnat ne kulkee, / nyt taaskin ne jälkeen jää.”

Silloin viereen vaipunut korpraali kertoo johtajalleen asian oikean laidan. Joka mies seurasi, ja joka mies kaatui. Mitä tähän Zidén?

”Hurraa, sepä sukkela temppu, / nyt kuollaan herroiksi me!"

Zidéniltä olisi ollut hyvä kysyä, kuinka hänen armoton ryntäilynsä mahtoi palvella varsinaista päämäärää eli Ruotsin valtakunnan pyrkimystä voittaa sota Venäjää vastaan. Mehän tiedämme kuinka siinä kävi. Vaikka Koljonvirralla vihollinen torjuttiin, oli Ruotsin armeija jo perääntymässä, ja sitä tietä jatkui aina Länsipohjaan saakka. Mikä Zidénistä tuntui ratkaisevalta etenemiseltä tai taantumiselta hänen ympäristössään käydyssä kilpailussa, ei tosiasiassa vaikuttanut millään lailla kokonaiskuvaan.

Jacob Henrik Zidéniä ja hänen vaasalaisiaan olisi kenties hyvä muistaa niiden, joiden on vaikea sietää keskinkertaisia suorituksia ja kohtuullista vauhtia.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi