Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
25.5.2015 10.22

Määräaikaisuuksien vähentäminen on yhteinen vastuu

Jussi Vauhkonen

Määräaikaisuudet vaivaavat tutkimuslaitoksia vähemmän kuin yliopistoja. Ne osaavat ilmeisesti pyörittää projektirulettia taitavammin. Määräaikaisten osuus yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä on moninkertainen yksityisen sektorin työnantajiin verrattuna, vaikka tilastoa siivottaisiin poistamalla kaikki väitöskirjantekijät. Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja Jussi Vauhkonen vetoaa: "Olen nyt jo useamman vuoden ollut näissä edunvalvonnan ympyröissä, enkä ole vielä kertaakaan törmännyt henkilöön, jonka mielestä nykytilanne olisi tarkoituksenmukainen. Määräaikaisuuksia olisi saatava vähemmäksi, mutta kun se on aina jonkun muun vastuulla. Siksi vetoomus Sivistystyönantajille: otetaan vastuu ja hoidetaan tämä yhdessä."

Koulutus suojaa työttömyydeltä. Kun katsotaan työmarkkinoita ja työikäistä väestöä kokonaisuutena, on selvää, että vähiten koulutusta saaneet kohtaavat työttömyyden todennäköisemmin kuin tutkintoja suorittaneet. Laajalti jaetaan myös usko siihen, että tämä imiö voi lähinnä vain voimistua, kun suorittavien töiden lisäksi myös osa toimihenkilöiden tekemästä esimerkiksi taloushallinnon työstä voidaan automatisoida.

Erikoista kyllä, kaikkein korkein koulutus ei suojaakaan työttömyydeltä. Tieteentekijöiden jäsenkunnasta noin 15 prosenttia kohtaa työttömyyden joka vuosi. Muut akavalaiset liitot jäävät yleensä yksinumeroisiin lukuihin. Tutkijakoulutettujen työttömyyttä eivät selitä elinkeinorakenteen muutos tai toimialan suhdanneherkkyys, vaan se on seurausta ennen muuta yliopistojen kyvyttömyydestä rakentaa turvallisia palvelussuhteita tutkija-opettajille. Määräaikaisten osuus yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöstä on moninkertainen yksityisen sektorin työnantajiin verrattuna, vaikka tilastoa siivottaisiin poistamalla kaikki väitöskirjantekijät ja laskemalla mukaan vain ns. aidot määräaikaisuudet (so. henkilöt, jotka eivät ole määräaikaisen palvelussuhteensa ajan vapaana jostain vakinaisesta tehtävästä). 

Puolustuksen puheenvuoro on kuultu usein ja se on aina sama: kilpaillun tutkimusrahoituksen osuus Suomessa on korkeampi kuin verrokkimaissa, ja on selvää, että projektirahoitus johtaa määräaikaisuuksiin – halusivatpa yliopistot tai eivät. Tottahan toki rahoituskilpailu on merkittävässä ja kieltämättä suuremmassa roolissa kuin muutamissa muissa maissa. 

Mutta jos kuitenkin katsotaan kylmästi euroja, ei ole ihan niin selvää, että vastuu ongelman ratkaisemisesta lankeaa aina jollekin muulle taholle kuin yliopistoille. Valtio käyttää yliopistojen perusrahoitukseen suoraan budjetista noin 1 900 miljoonaa euroa vuodessa. Yliopistojen tilinpäätöstietojen mukaan siitä noin 600 miljoonaa kuluu tutkimuksen tekemiseen. Julkiset tutkimusrahoittajat ovat pienempiä pelaajia: Suomen Akatemian myöntövaltuus (mukaan lukien strategisen tutkimuksen rahoitus) on 400 miljoonan euron luokkaa vuodessa ja innovaatiorahoituskeskus Tekesin noin 500 miljoonaa, eikä siitä kaikki suinkaan ole yliopistojen opettaja-tutkijoiden palkkoihin menossa. Lisäksi on vielä muistettava, että kilpaillusta rahasta tuntuva osa kuluu yliopistojen itse ilmoittamien kertoimien mukaisesti ns. yleiskustannuksiin. 

Perinteisesti valtion tutkimuslaitokset ovat osanneet pyörittää projektirulettia taitavammin. Määräaikaisuudet toki vaivaavat sielläkin, mutta tutkimuslaitoksissa on ollut mahdollista tehdä tutkimustyötä ammatikseen vakinaisessa palvelussuhteessa. On totta vie toivottava, että tutkimuslaitoskentän uudistuksia eivät ole ensisijaisesti maksamassa työntekijät palvelussuhteillaan. Joka tapauksessa tutkimuslaitokset noin 250 miljoonan euron budjetillaan eivät ole yliopistojen kokoluokkaa tutkimuksen rahoittajina.

Ehkä on kuitenkin reilua vilkaista myös peiliin tässä muiden moittimisen lomassa. Silloin tällöin on tullut mieleen, että kenties meilläkin on osamme tutkijanuran pätkittymisessä. Sinänsä hyvin perustein tutkijakunta itse on ollut ponnekkaasti vaatimassa, että rekrytoinnit on hoidettava aina yksittäistapauksina, joissa pätevin voittaa. Muita argumentteja ei oikein ole tahdottu hyväksyä kuin tieteellinen ansiovertailu. Kaikki kuitenkin tietävät, että ei se vallan aukottomasti ja objektiviisesti aina käy sekään. Toisinaan voi olla ihan paikallaan ottaa huomioon myös rekrytoivan yksikön tarpeet ja henkilöstörakenne – ja myös sanoa se ääneen. 

Olen nyt jo useamman vuoden ollut näissä edunvalvonnan ympyröissä, enkä ole vielä kertaakaan törmännyt henkilöön, jonka mielestä nykytilanne olisi tarkoituksenmukainen. Määräaikaisuuksia olisi saatava vähemmäksi, mutta kun se on aina jonkun muun vastuulla. Siksi vetoomus Sivistystyönantajille: otetaan vastuu ja hoidetaan tämä yhdessä.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja