Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
4.2.2014 13.32

Neliportainen, ulkoinen, virkamiesmäinen vai vain sekava tutkijanura?

Petri Koikkalainen

"Yliopistojen pitäisi uskaltaa päättää, ottavatko ne yleisesti käyttöön tenure track -tyyppisen järjestelmän vai haluavatko ne edelleen noudattaa valtion tiliviraston henkilöstöpolitiikkaa." Näin pohtii blogissa Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsen, valtio-opin akatemiatutkija Petri Koikkalainen.

”Neliportaisen tutkijanuran toteuttamisessa käytetään keppiä”. Näin sanoi opetusministeriön johtaja Anita Lehikoinen Acatiimissa 4/2008. Tutkijauratyöryhmää johtanut Lehikoinen ja yliopistouudistuksen valmistelua johtanut opetusministeri Sari Sarkomaa korostivat, että tenure track -järjestelmän kaltainen vakinaistamismenettely on uudistuksen olennainen osa. Tämän piti tarkoittaa, että pätevä tutkija voi edetä vaativampiin tehtäviin tai hänet voidaan vakinaistaa saman tason tehtäviin ulkoisen pätevyysarvioinnin perusteella.

Alku herättikin toiveita. Uudistuksen alla vanhat yliassistentuurit ja lehtoraatit muutettiin pääasiassa yliopistonlehtoraateiksi. Osalle niitä työntekijöitä, jotka siirtyivät vanhasta nimikkeestä uuteen, tämä tarkoitti myös ulkoista pätevyysarviointia ja tehtävän vakinaistamista.

Viime aikoina kukaan ei kuitenkaan tunnu kuulleen, että kakkostason väitelleitä yliopistonopettajia olisi pätevyysarvioinnilla vakinaistettu yliopistonlehtoreiksi, puhumattakaan siitä, että yliopistonlehtoreista olisi tehty professoreita. Tällaisilla esimerkeillä houkuttelevasta tutkijanurasta ja hyvästä henkilöstöpolitiikasta yliopistouudistusta kuitenkin perusteltiin.

Unohdanko nyt strategiseksi urapoluksi tai ulkoiseksi tenure trackiksi kutsutut järjestelmät? En unohda, mutta jos ne ovat osa ratkaisua, niin ainakin tutkijanuran houkuttelevuuden kannalta ne alkavat olla myös osa ongelmaa.

Tenure trackit koskevat vain hyvin pientä osaa tutkijoista Aalto-yliopistoa mahdollisesti lukuun ottamatta. Suurin osa ei voi edes hakea tehtäviä, sillä niitä avataan vain määritelmällisesti kapeille kärkialueille.

Nykyiset urapolut näyttävätkin enemmän yliopistojen johdon välineeltä resurssien strategiseen suuntaamiseen kuin yritykseltä kattavasti huolehtia tutkijanuran houkuttelevuudesta. Samalla kamppailtaneen ministeriön rahoitusosuudesta, jonka jakoperusteena on ”ulkomaalainen tutkijanurajärjestelmään sijoitettu sekä tuntiopetusta antava opetus- ja tutkimushenkilöstö”.

Nykyiset ulkoiset tenure trackit eivät vastaa Lehikoisen työryhmän lopputulosta, jonka mukaan urapolulle voi päästä pätevöitymällä tutkijatohtorin tai yliopisto-opettajan tasoisissa tehtävissä (vrt. amerikkalainen post doc -vaiheen määräaikainen tutkija-opettaja eli assistant professor). Pienen joukon saavutettavissa oleva ”kaksiportainen tutkijanura” apulaisprofessorista vakinaiseksi professoriksi näyttääkin panneen pisteen muiden väitelleiden tutkijoiden urapoluille. Opetus- ja kulttuuriministeriölle odotuksiin ja lupauksiin nähden alamittainen uudistus on näyttänyt kuitenkin riittävän.

Samalla tehtävänimikkeistöstä on tullut sekava ja sen kansainvälinen vertailtavuus on menetetty. On pätevyysvaatimuksiltaan dosenttitasoisia apulaisprofessoreita (ulkoinen tenure track), jotka eivät kuitenkaan ole vakinaisia kuten amerikkalaisen tenure trackin associate professorit. Toisaalta on vakinaisia dosenttitasoisia yliopistonlehtoreita, jotka kuitenkaan eivät ole englanniksi associate professoreita, vaikka post doc -vaiheen jo ohittaneen vakinaistetun opettajan vastine amerikkalaisella tenure trackilla olisi nimenomaan associate professor, Englannissa yleensä senior lecturer.

Periaatteessa apulaisprofessoreita on vain strategisilla tutkimusaloilla, mikä on hieman kummallista, koska yleensä tehtävänimikkeet ovat tieteenalasta riippumattomia, mutta käytännössä apulaisprofessoreita löytää muiltakin tieteenaloilta. Silloin he ovat yleensä lyhytaikaisia sijaisia, joilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta hakeutua arviointiin ja tulla vakinaistetuksi ulkoisen uran apulaisprofessorin tavoin.

Jos ”urapolku” koskee vain murto-osaa tutkija-opettajista, niin suuren enemmistön tilanne ei uusia nimikkeitä lukuun ottamatta mitenkään poikkea vanhasta virkapohjaisesta järjestelmästä: samassa tehtävässä istutaan kunnes parempi avautuu jostain muualta, tai kunnes määräaikaisuus loppuu ja työnhaku aloitetaan taas täysin puhtaalta pöydältä.

Yliopistojen pitäisi uskaltaa päättää, ottavatko ne yleisesti käyttöön tenure track -tyyppisen järjestelmän vai haluavatko ne edelleen noudattaa valtion tiliviraston henkilöstöpolitiikkaa. Yliopistouudistuksen alla kaikki näytti viittaavan ensimmäiseen vaihtoehtoon. Kattavasti, läpinäkyvästi ja oikeudenmukaisesti toteutettuna se luultavasti saisikin laajaa kannatusta. Nykyinen yhdistelmä on sekava ja enemmistön kannalta heikosti houkutteleva.

Samaan henkilöstöpoliittiseen hahmottomuuteen kuuluvat sitkeät kiistat nuorempien tutkijoiden ja apurahatutkijoiden asemasta yliopistolla. Ratkaisumahdollisuudet kuitenkin poikkeavat vuosien takaisesta siinä, että nykyisessä asemassaan yliopistot voisivat itsenäisesti osoittaa henkilöstöpoliittista linjakkuutta ja näkemyksellisyyttä. Onko niin, etteivät yliopistot siihen pysty ilman rahoitusmallissa olevaa keppiä – ja missä on ministeriön lupaama keppi?

Petri Koikkalainen

Kirjoittaja on Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsen ja valtio-opin akatemiatutkija Lapin yliopistossa








Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi