Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
27.2.2015 9.44

Onko yliopistot avattu tieteelliselle kilpailulle, markkinoille vai poliittisille intresseille?

Petri Koikkalainen

Ovatko yliopistot ”heikkoja alihankkijoita”, joiden tuotannon suunnan ja kehityksen ehdot suurin asiakas, valtio, pystyy vahvasta neuvotteluasemastaan sanelemaan? Jos tilanne olisi tämän suuntainenkaan, on kysyttävä ainakin seuraavat kysymykset. Kuinka hyvin valtion edustama poliittis-hallinnollinen asiantuntemus riittää resurssiohjaukseen, joka muuttuessaan yhä yksityiskohtaisemmaksi ja mittaavammaksi vaikuttaa myös tieteellisen tutkimuksen sisältöihin? Tätä pohtii Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen blogissa.

On ymmärrettävää, että poliitikot, korkeat virkamiehet ja asiantuntijat näkevät yliopistoissa ja tutkimuksessa runsaasti mahdollisuuksia talouskasvun, innovaatioiden ja maan kilpailuaseman vahvistamiseksi. Myös tiedepolitiikkaa tarvitaan, sillä tieteelliset argumentit eivät yksin riitä yliopistolaitoksen tai edes yksittäisen yliopiston kehittämiseen.

Poliittisen tason ratkaisuna haasteisiin on nähty suora tulosohjaus sekä tutkimussektorin välillinen ohjaus lisääntyvän kilpaillun rahoituksen kautta. Itse asiassa myös yliopistojen perusrahoitus on nykyään käytännössä kilpailtua, sillä rahoitusosuuksien suuruus riippuu yliopiston menestyksestä ministeriön asettamien rahoituskriteerien täyttämisessä.

Olennaista olisi huomata, että kilpaillessaan tulosohjauskriteerien täyttämisestä suomalaiset tutkijat, laitokset ja yliopistot eivät oikeastaan kilpaile suoraan kansainvälisiä kollegoitaan tai heidän yliopistojaan vastaan. Yliopistot pyrkivät pikemminkin täyttämään kotimaiset tiedepoliittiset kriteerit, joiden takana on viime kädessä hallituksen ja ministerin poliittinen valta.

Ongelmia voi seurata siitä, että toisin kuin esimerkiksi valtionyhtiöiden omistajapolitiikassa ja -ohjauksessa tai kuntien lakeihin perustuvassa normiohjauksessa, nykyisessä tulosohjauksessa valtio ilmeisesti katsoo voivansa soveltaa ohjausinstrumenttejaan yliopistoihin lähes rajoituksetta. Jos esimerkiksi yliopistojen strategiseen profilointiin varattu, niiden perusrahoituksesta leikattu 50 miljoonan euron porkkanaraha ei tuota riittävää määrää ”valintoja ja poisvalintoja”, voidaan leikata ja asettaa kilpailtavaksi lisää rahaa aina siihen saakka, että valtio näkee haluamansa muutokset.

Yliopistojen autonomia on pitkälle ehdollistunutta tilanteessa, jossa taloudellisen aseman varmistaminen on niiden keskeinen tehtävä, mikä puolestaan edellyttää tulosindikaattorien mahdollisimman tarkkaa seuraamista.

Lisäksi tulosindikaattorit voivat ikään kuin valtion auktoriteetilla tulkita suomalaisille yliopistoille ja viime kädessä myös tutkijoille sitä, kuinka heidän tulisi kovenevaan kilpailuun osallistua. Päteväkään tutkija ei välttämättä pääse kilpailemaan kansainvälisiä vertaisiaan vastaan ennen kuin hän on selvittänyt asemansa kotimaahan luodussa kilpailutuksessa, jonka oikeilla strategia- ja profiilialueilla menestyminen voi olla edellytys sille, että tutkija saa palkan ja työvälineet.

Kiinnostava kysymys on, missä määrin tiedepolitiikan linjaajat itse havaitsevat, että kotimainen tiedepoliittinen tulkinta ja sen pohjalle rakennetut taloudellis-hallinnolliset insentiivit – ei kansainvälinen tieteellinen keskustelu sinänsä – muodostaa suomalaisille yliopistoille ja yliopistolaisille yhä selvemmin sen ”toimintaympäristön muutoksen”, johon heidän tulee sopeutua. Paradoksin tavallaan kruunaa se, että sekä kilpailuttajat että kilpailutettavat ovat pääosin saman julkisen talouden piirissä; vaihtuvissa hallinnoijan, asiantuntijan tai hakijan rooleissaan usein jopa samoja henkilöitä. Joku voisi epäillä, että tämä ruletti jopa tuhlaa resursseja.

Periaatteellisemmalla tasolla kysymys voidaan palauttaa tieteen ja yliopistojen autonomiaan. Uudesta suomalaisesta yliopistosta ei ehkä ollut tarkoitustakaan rakentaa ”kuninkaan, kirkon, keisarin ja valtion holhouksesta vapaata” perinteistä humboldtilaista sivistysyliopistoa, vaan moderni, tehokas ja kansainvälinen tiedelaitos, joka ammattimaisen johdon alaisuudessa saavuttaa kärkialueillaan perustutkimuksen huipun ja laajalti edesauttaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti hyödyllisiä innovaatioita. Silti yliopistojen asema ei hyvin vastaa liiketaloudellistakaan autonomiaa, jossa yritys saa itse ratkaista operatiiviseen toimintaansa liittyvät kysymykset kuten sen, mitä tuotteita se tuottaa markkinoille.

Ovatko yliopistot siis ”heikkoja alihankkijoita”, joiden tuotannon suunnan ja kehityksen ehdot suurin asiakas, valtio, pystyy vahvasta neuvotteluasemastaan sanelemaan? Jos tilanne olisi tämän suuntainenkaan, on kysyttävä ainakin seuraavat kysymykset. Kuinka hyvin valtion edustama poliittis-hallinnollinen asiantuntemus riittää resurssiohjaukseen, joka muuttuessaan yhä yksityiskohtaisemmaksi ja mittaavammaksi vaikuttaa myös tieteellisen tutkimuksen sisältöihin?

Onko loppujen lopuksi kenenkään etu, että valtio näkee yliopistot laitoksina, joille tieteellisen toimintaympäristön muutos tai kansainvälinen kilpailutilanne on tulkittava poliittis-hallinnollisin päätöksin, ja joille näin sallitaan ehkä vähemmän itsenäistä tilanneanalyysia ja autonomiaa omalla toimialallaan kuin monille muille valtioon kytkeytyville yhtiöille ja yhteisöille?

 

Petri Koikkalainen

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja, valtio-opin akatemiatutkija Lapin yliopistossa

 

Blogikirjoitus perustuu osittain laajempaan tekstiin, joka julkaistaan maaliskuussa niin & näin -lehden numerossa 1/2015.


Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi