Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
27.2.2015 9.44

Onko yliopistot avattu tieteelliselle kilpailulle, markkinoille vai poliittisille intresseille?

Petri Koikkalainen

Ovatko yliopistot ”heikkoja alihankkijoita”, joiden tuotannon suunnan ja kehityksen ehdot suurin asiakas, valtio, pystyy vahvasta neuvotteluasemastaan sanelemaan? Jos tilanne olisi tämän suuntainenkaan, on kysyttävä ainakin seuraavat kysymykset. Kuinka hyvin valtion edustama poliittis-hallinnollinen asiantuntemus riittää resurssiohjaukseen, joka muuttuessaan yhä yksityiskohtaisemmaksi ja mittaavammaksi vaikuttaa myös tieteellisen tutkimuksen sisältöihin? Tätä pohtii Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen blogissa.

On ymmärrettävää, että poliitikot, korkeat virkamiehet ja asiantuntijat näkevät yliopistoissa ja tutkimuksessa runsaasti mahdollisuuksia talouskasvun, innovaatioiden ja maan kilpailuaseman vahvistamiseksi. Myös tiedepolitiikkaa tarvitaan, sillä tieteelliset argumentit eivät yksin riitä yliopistolaitoksen tai edes yksittäisen yliopiston kehittämiseen.

Poliittisen tason ratkaisuna haasteisiin on nähty suora tulosohjaus sekä tutkimussektorin välillinen ohjaus lisääntyvän kilpaillun rahoituksen kautta. Itse asiassa myös yliopistojen perusrahoitus on nykyään käytännössä kilpailtua, sillä rahoitusosuuksien suuruus riippuu yliopiston menestyksestä ministeriön asettamien rahoituskriteerien täyttämisessä.

Olennaista olisi huomata, että kilpaillessaan tulosohjauskriteerien täyttämisestä suomalaiset tutkijat, laitokset ja yliopistot eivät oikeastaan kilpaile suoraan kansainvälisiä kollegoitaan tai heidän yliopistojaan vastaan. Yliopistot pyrkivät pikemminkin täyttämään kotimaiset tiedepoliittiset kriteerit, joiden takana on viime kädessä hallituksen ja ministerin poliittinen valta.

Ongelmia voi seurata siitä, että toisin kuin esimerkiksi valtionyhtiöiden omistajapolitiikassa ja -ohjauksessa tai kuntien lakeihin perustuvassa normiohjauksessa, nykyisessä tulosohjauksessa valtio ilmeisesti katsoo voivansa soveltaa ohjausinstrumenttejaan yliopistoihin lähes rajoituksetta. Jos esimerkiksi yliopistojen strategiseen profilointiin varattu, niiden perusrahoituksesta leikattu 50 miljoonan euron porkkanaraha ei tuota riittävää määrää ”valintoja ja poisvalintoja”, voidaan leikata ja asettaa kilpailtavaksi lisää rahaa aina siihen saakka, että valtio näkee haluamansa muutokset.

Yliopistojen autonomia on pitkälle ehdollistunutta tilanteessa, jossa taloudellisen aseman varmistaminen on niiden keskeinen tehtävä, mikä puolestaan edellyttää tulosindikaattorien mahdollisimman tarkkaa seuraamista.

Lisäksi tulosindikaattorit voivat ikään kuin valtion auktoriteetilla tulkita suomalaisille yliopistoille ja viime kädessä myös tutkijoille sitä, kuinka heidän tulisi kovenevaan kilpailuun osallistua. Päteväkään tutkija ei välttämättä pääse kilpailemaan kansainvälisiä vertaisiaan vastaan ennen kuin hän on selvittänyt asemansa kotimaahan luodussa kilpailutuksessa, jonka oikeilla strategia- ja profiilialueilla menestyminen voi olla edellytys sille, että tutkija saa palkan ja työvälineet.

Kiinnostava kysymys on, missä määrin tiedepolitiikan linjaajat itse havaitsevat, että kotimainen tiedepoliittinen tulkinta ja sen pohjalle rakennetut taloudellis-hallinnolliset insentiivit – ei kansainvälinen tieteellinen keskustelu sinänsä – muodostaa suomalaisille yliopistoille ja yliopistolaisille yhä selvemmin sen ”toimintaympäristön muutoksen”, johon heidän tulee sopeutua. Paradoksin tavallaan kruunaa se, että sekä kilpailuttajat että kilpailutettavat ovat pääosin saman julkisen talouden piirissä; vaihtuvissa hallinnoijan, asiantuntijan tai hakijan rooleissaan usein jopa samoja henkilöitä. Joku voisi epäillä, että tämä ruletti jopa tuhlaa resursseja.

Periaatteellisemmalla tasolla kysymys voidaan palauttaa tieteen ja yliopistojen autonomiaan. Uudesta suomalaisesta yliopistosta ei ehkä ollut tarkoitustakaan rakentaa ”kuninkaan, kirkon, keisarin ja valtion holhouksesta vapaata” perinteistä humboldtilaista sivistysyliopistoa, vaan moderni, tehokas ja kansainvälinen tiedelaitos, joka ammattimaisen johdon alaisuudessa saavuttaa kärkialueillaan perustutkimuksen huipun ja laajalti edesauttaa taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti hyödyllisiä innovaatioita. Silti yliopistojen asema ei hyvin vastaa liiketaloudellistakaan autonomiaa, jossa yritys saa itse ratkaista operatiiviseen toimintaansa liittyvät kysymykset kuten sen, mitä tuotteita se tuottaa markkinoille.

Ovatko yliopistot siis ”heikkoja alihankkijoita”, joiden tuotannon suunnan ja kehityksen ehdot suurin asiakas, valtio, pystyy vahvasta neuvotteluasemastaan sanelemaan? Jos tilanne olisi tämän suuntainenkaan, on kysyttävä ainakin seuraavat kysymykset. Kuinka hyvin valtion edustama poliittis-hallinnollinen asiantuntemus riittää resurssiohjaukseen, joka muuttuessaan yhä yksityiskohtaisemmaksi ja mittaavammaksi vaikuttaa myös tieteellisen tutkimuksen sisältöihin?

Onko loppujen lopuksi kenenkään etu, että valtio näkee yliopistot laitoksina, joille tieteellisen toimintaympäristön muutos tai kansainvälinen kilpailutilanne on tulkittava poliittis-hallinnollisin päätöksin, ja joille näin sallitaan ehkä vähemmän itsenäistä tilanneanalyysia ja autonomiaa omalla toimialallaan kuin monille muille valtioon kytkeytyville yhtiöille ja yhteisöille?

 

Petri Koikkalainen

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja, valtio-opin akatemiatutkija Lapin yliopistossa

 

Blogikirjoitus perustuu osittain laajempaan tekstiin, joka julkaistaan maaliskuussa niin & näin -lehden numerossa 1/2015.


Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
28.2.2015 16.41
Samu Kytölä
kilpailu vertaisia "vastaan"?
Ihan hyviä pointteja Petriltä, mutta olenkohan ainoa, jonka korvaan särähtää tällainen?

"...kilpaillessaan tulosohjauskriteerien täyttämisestä suomalaiset tutkijat, laitokset ja yliopistot eivät oikeastaan kilpaile suoraan kansainvälisiä kollegoitaan tai heidän yliopistojaan vastaan."

"Päteväkään tutkija ei välttämättä pääse kilpailemaan kansainvälisiä vertaisiaan vastaan ennen kuin hän on selvittänyt asemansa kotimaahan luodussa kilpailutuksessa"

Miksi kyseenalaistamattomana oletuksena koko tiedepoliittisessa keskustelussa on koko ajan se, että saman tieteenalan harjoittajat alati väsymättä kilpailevat toisiaan *vastaan*? Eivätkö tieteen suurimmat läpimurrot ole sentään syntyneet kansainvälisestä yhteistyöstä, kokoamalla viisaat päät yhteen mahdollisimman hyviin keskustelu- ja työskentely-yhteyksiin?

Tiede ei ole mikään kansantalous, vaikka yliopistot nyt kansallisvaltioissa sijaitsevatkin. (Tosin en ihan ymmärrä sitäkään, miksi ylikansallisten ongelmien maailmassa talouspoliittistenkaan keskustelujen tärkein a priori -premissi on kansantalouksien kilpailu toisiaan vastaan.)

Tai ehkä minä olen vaan naiivi idealisti.
2.3.2015 18.44
Petri Koikkalainen
Yhteistyö vielä yleisempää kuin kilpailu, onneksi!
Kiitos hyvästä kommentista. Olen samaa mieltä, tieteessä yhteistyö on todellisuudessa paljon yleisempää kuin kilpailu ja varmasti myös sitä tärkeämpää. Tutkijat verkottuvat kotimaassa monin eri tavoin, ja ulkomaistenkin tutkijoiden ja yliopistojen kanssa hakeudutaan kontakteihin siksi, että halutaan osaksi toimivia tutkimus- ja julkaisuverkostoja – siis yhteistyön vuoksi. Varsinainen suora kilpailutilanne tutkijoiden välillä esimerkiksi jostain tärkeästä löydöksestä tai sen julkistamisesta lienee useimpien uralla harvinainen poikkeustilanne.

Kirjoitukseni sai virikkeitä tiedepoliittisesta keskustelusta ja jotkut termivalinnat siirtyivät ehkä turhan suoraan tekstiini. Kilpailu, arvioinnit ja rankkeeraukset tosiaan ovat tiedepolitiikan annettuja totuuksia, mutta voi kysyä, ovatko ne oikeasti myös itse tiedettä kuvaavia totuuksia. Yritin kirjoituksella kysyä ennen muuta sitä, onko "tieteellisen kilpailun" nimissä itse asiassa luotu eräänlainen "tiedepoliittinen kilpailu", johon on osallistuttava halusi tai ei. Ainakin yliopistojen on pakko osallistua siihen turvatakseen valtiolta saamansa rahoituksen, ja rahoitusmallin indikaattoreiden täyttämisessä ne myös kilpailevat toisia suomalaisia yliopistoja vastaan.

Tiedepolitiikka on muutenkin usein tuntunut suosivan enemmän kilpailuttavia kuin yhteistyötä suosivia toimintamalleja. Näin tapahtui minusta selvästi esimerkiksi silloin, kun päätettiin lopettaa useiden yliopistojen muodostamien valtakunnallisten tohtoriohjelmien rahoitus. Tämän yhteistyön vaarantumisesta kirjoitinkin tähän samaan blogiin vajaa vuosi sitten: http://tieteentekijoidenliitto.fi/media/blogi/paattyvista_kansallisista_tohtoriohjelmista_huomattava_myos_niiden_edut.473.blog