Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
11.4.2014 10.17

Päättyvistä kansallisista tohtoriohjelmista huomattava myös niiden edut

Petri Koikkalainen

Akatemiatutkija, Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsen Petri Koikkalainen pohtii blogissa tutkijakoulu-uudistusta. "Elleivät yliopistot ryhdy kehittämään keskinäistä yhteistyötä, ei kriittistä massaa kuitenkaan helposti synny yliopistojen omissa tohtoriohjelmissa. Yhden yliopiston sisällä tutkimusalat jäävät pieniksi, ja vaikka tutkijat tekevätkin yhteistyötä naapurialojen kanssa, ollaan monesti vielä kaukana vanhojen ohjelmien valtakunnallisista synergioista."

Suomen Akatemian ja aiemmin myös opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamien kansallisten tohtoriohjelmien toiminta loppuu viimeistään vuonna 2015. Aiemmin valtakunnallisina tutkijakouluina tunnetun järjestelmän lopettamista on perusteltu muun muassa järjestelmän sirpaleisuudella ja hallinnollisella raskaudella sekä koulutuksen heterogeenisyydellä.

Vuonna 2010 tutkijakoulutuksen kansallisia ohjelmia oli 112. Niiden hallinnossa työskenteli keskimäärin yksi koordinaattori kahtakymmentä väitöskirjatutkijaa kohti.

Järjestelmän sirpaleisuus ei sinänsä näytä vähenevän ainakaan ohjelmien määrän perusteella. Yliopistojen nettisivuja läpikäymällä voi löytää tiedot noin 170 jo perustetusta uudentyyppisestä tohtoriohjelmasta. Eniten niitä on Itä-Suomen yliopistossa, 39. Helsingin yliopistossa on 32 ohjelmaa, Jyväskylässä 19, Turussa ja Tampereella kummassakin 16, mutta esimerkiksi Oulussa yhdeksän, Vaasassa neljä ja Lapissa kolme. Myös näiden ohjelmien tuloksellinen toiminta vaatii runsaasti hyvin ammattitaitoista tutkimushallinnon työvoimaa.

Laadun ja määrän säilyttäminen vaatii yliopistoilta paljon

Joidenkin yliopistojen uusiin tohtoriohjelmiin on avattu lukumääräisesti paljon väitöskirjatutkijan paikkoja – esimerkiksi Turkuun 175 ja Helsinkiin 134 – mutta kaikkialla näin ei ole. Sielläkin, missä paikkoja on paljon, saattaa väitöskirjatutkijoita tulla monille tieteenaloille vain yksi tai kaksi, mikä on usein selvästi vähemmän kuin vanhoissa tohtoriohjelmissa. Muutokseen hitaasti tai riittämättömästi reagoivat yliopistot saattavat kohdata yllätyksiä tohtoritavoitteidensa saavuttamisessa, ei heti, mutta ehkä viiden vuoden kuluttua.

Uusien tohtoriohjelmien muodostamistapa on käytännössä myös kirjavampi kuin vanhoissa pääasiassa tieteenalaperusteissa ohjelmissa. Joissain yliopistoissa tohtoriohjelmat ovat väljästi tiedepohjaisia tai sitten yliopiston yksiköiden kuten tiedekuntien tai ”schoolien” tohtoriohjelmia. Joissain tapauksissa ne saattavat olla yliopiston strategisten painoalojen mukaan muodostettuja.

Tällä voi olla seurauksensa esimerkiksi tohtoriohjelmien tulevalle yhteistyölle tai niissä suoritettujen tutkintojen tunnustamisessa eri tieteenaloilla.

Valtakunnallisista ohjelmista myös hyviä kokemuksia

Vuonna 1995 aloittaneet valtakunnalliset tutkijakoulut vastasivat suurelta osin siitä, että Suomessa suoritettujen tohtorintutkintojen määrä peräti nelinkertaistui 1980-luvulta.

Olen itse tutkijakoulun kasvatti. Työskentelin valtio-opin ja kansainvälisen politiikan valtakunnallisessa tutkijakoulu VAKAVAssa 1998–2001. Järjestelmä, joka tiedepolitiikan päättäjien kannalta kenties näytti sekavalta, sisälsi tutkijan kannalta paljon hyvää.

Kouluun kuului noin parin–kolmenkymmenen väitöskirjantekijän joukko eri puolilta maata. Kaikki eivät saaneet palkkaa tutkijakoulusta, vaan mukana oli myös apurahatutkijoita ja muun työn ohessa opiskelevia. Opimme tuntemaan toisemme ja toistemme tutkimusaiheet ja monien ohjaajatkin. Kontaktit omien erityisalojemme kotimaisiin tutkijoihin toimivat, ja verkoston kansainvälinen toiminta tutustutti meitä kansainvälisiin huippuihin. Monille aukeni mahdollisuuksia ulkomaisiin tutkijavierailuihin ja kansainväliseen julkaisemiseen.

Subjektiivisesti arvioiden tutkijakoulujen ympärillä kasvanut ikäpolvi näyttäisi myös vähemmän koulukuntaiselta ja keskinäisten ennakkoluulojen riivaamalta kuin sitä edeltäneet sukupolvet, jotka opiskelivat ja tekivät työuransa pääasiassa yhden ja saman yliopiston sisällä. Verkostojen luomat kontaktit ja näköalat kotimaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen rohkaisivat myös tutkijaliikkuvuutta.

Haasteena verkostojen ylläpitäminen

Kaikkea tätä ei nykytilanteessa ole välttämättä menetetty. Elleivät yliopistot ryhdy kehittämään keskinäistä yhteistyötä, ei kriittistä massaa kuitenkaan helposti synny yliopistojen omissa tohtoriohjelmissa. Yhden yliopiston sisällä tutkimusalat jäävät pieniksi, ja vaikka tutkijat tekevätkin yhteistyötä naapurialojen kanssa, ollaan monesti vielä kaukana vanhojen ohjelmien valtakunnallisista synergioista.

Käytännössä yliopistojen on ilmeisesti luotava omien uusien tohtoriohjelmiensa lisäksi myös uusia yhteistyörakenteita eri yliopistojen alakohtaisten ohjelmien välille – siellä, missä yliopistoista vielä löytyy toisiaan hyvin vastaavia alakohtaisia ohjelmia.

Kriittisen massan luomisessa vaihtoehdoksi tiedeperusteisuudelle on esitetty ryhmien kokoamista yliopistojen hallitusten määrittelemien strategisten painoalojen ympärille. Tiedeperusteisuudesta ei kuitenkaan ole järkevää täysin luopua, sillä tutkimuksen kehittyminen ja yleinen organisoituminen – arvostetut kansainväliset julkaisukanavat mukaan lukien – on tieteenalaperusteista nyt ja luultavasti kauas tulevaisuuteen.


Petri Koikkalainen

Valtio-opin akatemiatutkija, Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsen, Lapin yliopisto


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja