Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
15.12.2016 15.32

Pitääkö yliopistokoulutusta profiloida vai lisätä?

Petri Koikkalainen

Korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on nuorissa ikäluokissa jo laskenut OECD-maiden kärjestä niiden keskitason alapuolelle. Väestö ei ole nytkään erityisen korkeasti koulutettua ja tällä menolla korkean osaamisen Suomi uhkaa olla lähinnä myytti. Jos tämä trendi halutaan kesyttää, olisi poisvalintojen ja profilointien sijasta keskusteltava myös yliopistotutkintojen määrän merkittävästä lisäämisestä. Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen kirjoittaa blogissa, että tämä ei luultavasti onnistu vain nykyistä koneistoa hienosäätämällä.



Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen piti Turussa 8. joulukuuta korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdolle linjapuheen. Sen uutisoinnissa päähuomio keskittyi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen työnjakoon ja rooleihin. Ei ihme, kun Tampere3-hanke oli jäissä ja duaalimallin tulevaisuus puhuttaa muutenkin.

Duaalimallikeskustelussa on kyse paljolti vallasta korkeakoulujen sisällä ja niiden välillä, elinkeinoelämän ja seutujen suhteesta korkeakouluihin ja jossain määrin myös puoluepolitiikasta. Silloin tieteen ja koulutuksen näkökulmat jäävät helposti sivuosaan.

Tällä kertaa ministeriä itseään ei voi syyttää tästä puutteesta. Puheessa vedettiin linjaa myös koulutuspolitiikan tuloksiin. Alku oli tuttuun tapaan uusimpien ja tällä kertaa ei niin mairittelevien Pisa-tulosten läpikäyntiä: erot kasvavat tyttöjen ja poikien välillä ja vanhempien asema selittää yhä enemmän lasten menestystä. Peruskoulu ei enää tasaa sosiaalisia eroja niin kuin ennen. Vain alueellisten erojen kasvu jäi mainitsematta.

Ainakin yhtä pahalta näyttää, jos tarkastellaan Suomea korkeaan osaamiseen nojaavana kansakuntana. Korkeasti koulutettujen määrä väestössä ei meillä nouse, toisin kuin useimmissa muissa maissa. Korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on laskussa kaikissa alle-35-vuotiaissa ikäluokissa ja pian myös koko väestössä. ”Olemme väärällä tiellä”, kuten ministeri totesi.

Koulutuspolitiikkaa tarkasti seuraaville tiedoissa ei ehkä ollut uutta. Niihin voisi lisätä, että muutos on ollut yllättävän nopeaa ja että sen myötä korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on nuorissa ikäluokissa jo laskenut OECD-maiden kärjestä niiden keskitason alapuolelle. Päästäkseen suurimmalla todennäköisyydellä korkea-asteen koulutukseen olisi pitänyt syntyä vuonna 1981 (linkin taulukko 1), sen jälkeiset ikäluokat saavat vähemmän. Suomi ei ole nytkään erityisen koulutettu ja tällä menolla korkean osaamisen Suomi uhkaa olla lähinnä myytti.

Kun ministeri toteaa hallinnonalansa olevan väärällä tiellä, myönnetään korkealta tasolta, että poliittisten osaamistavoitteiden ja politiikan seurausten välillä on ristiriitaa. Ellei keisari suoranaisesti itse huuda, että keisarilla ei ole vaatteita, niin ainakin hän myöntää, että niihin on päässyt repeytymään melkoisia aukkoja.

Jos analyysissä keskitytään yliopistoihin, pitäisi johtopäätöksen olla melko selvä. Suomessa tarvitaan entistä enemmän, ei vähemmän, yliopistokoulutettuja. Koska vastassa on selvä käänne väestötasoisessa trendissä, pitäisi myös lisäyksen olla merkittävä, jotta vaikutukset näkyvät väestötasolla.

Miten yliopistotutkinnon suorittaneiden osuutta ikäluokista voitaisiin lisätä? On kaksi päävaihtoehtoa: voidaan joko lisätä koulutuksen volyymia eli opiskelupaikkoja tai tehostaa nykyisten opiskelupaikkojen käyttöä niin, että saatu paikka johtaa tutkintoon yhä varmemmin.

Nämä vaihtoehdot eivät ole toisiaan poissulkevia. Selvä käänne parempaan edellyttäisi luultavasti kummankin keinon käyttämistä. Kumpikin vaatii myös riittävää resursointia.

Tarvittaisiin siis lisää aloituspaikkoja, mieluiten sellaisille aloille, joilla paikkojen kysyntä on suurta tai ainakin kohtalaista. Näin voitaisiin olettaa, että suuri osa aloittajista haluaisi viedä opintonsa myös loppuun valitsemallaan alalla.

Suomalainen koulutusajattelu on lokeroivaa sekä koulutuksen järjestämisen että työhön rekrytoinnin osalta. Monissa maissa suuri osa etenkin kandidaattitason tutkinnoista suuntautuu yleissivistäviin aineyhdistelmiin ja ammatillinen erikoistuminen tapahtuu maisteritutkinnossa ja työelämässä.

Opintojen keskeytyminen ja pääaineiden vaihdot kertovat siitä, että moni aloittaa koulutusohjelmassa, johon ei alun perin halunnut. Kandivaiheen koulutus olisi pidettävä riittävän monipuolisena ja kiinnostavana, jotta paine siirtyä muualle vähenisi. Joustavuutta ja jatkokoulutuskelpoisuutta olisi painotettava, ettei suuntaa etsivien tarvitse hakea kokonaan uusia opiskelupaikkoja. Kiinnostuksen kohde tarkentuu usein opintojen aikana ja reitin perille pitäisi toimia.

Liian moni jää yhä gradua vaille valmiiksi maisteriksi. Maisteriopintojen kehittämiseen ei ole ehkä ollut riittävästi aikaa ja energiaa, kun sisäänottojen yhdistämiset, laaja-alaiset kandiohjelmat ja muut uudistukset ovat kuluttaneet pääosan suunnitteluvoimasta.

Opiskelijavalinnan uudistaminen on jälleen tapetilla, aiheestakin. Sillä voidaan nopeuttaa siirtymää toiselta asteelta korkea-asteelle, mutta ei ratkaista kaikkia kysynnän ja tarjonnan perusongelmia.

Tohtoreita valmistuu joka vuosi uusi ennätysmäärä, jo yli 1800. He kaipaavat haasteita, joita yliopistoilla on nyt tarjota liian vähän. Lisää heitä pitäisi saada mukaan vetämään opintojaksoja ja kursseja, suunnittelemaan parempia tutkintoja, pitämään yllä lähestymistapojen moninaisuutta ja ohjaamaan maisteriopiskelijoiden gradut valmiiksi.

Tätä työtä eivät projektitutkijat tai strategiset tutkimushankkeet voi tehdä. Eikö uusimpien tietojen valossa olisi aika tehdä satsaus yliopistojen perustehtävään, tutkimukseen perustuvaan tutkintokoulutukseen, kun päteviä tekijöitäkin riittäisi?

Mistä rahat? Tunnettu talouskolumnisti väittää vastauksen riippuvan siitä, missä kansantalouden ongelmat nähdään. Tuottaviin ja välttämättömiin investointeihin joko otetaan velkaa tai kiristetään verotusta, sillä samaa laskentatapaa käyttäen sekä Suomen julkinen velka että veroaste eivät voi olla kestämättömän korkealla.

Koulutuspoliitikoilla voi olla taskussaan vielä kolmannen tyyppisiä vastauksia: laitetaan valtion tase töihin, mitä pääministeri Sipiläkin on luvannut. Yliopistojen rahoitusta pohtii parhaillaan hallituksen asettama arvovaltainen poikkihallinnollinen työryhmä.

 

Petri Koikkalainen

Kirjoittaja on Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja