Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
23.3.2015 8.27

Ratkeavatko ongelmat työelämää heikentämällä?

Riku Matilainen

Ratkeaako kestävyysvaje ja muut tämän päivän ongelmat työelämää tai työlainsäädäntöä heikentämällä?  Tuskin ratkeaa. Ajan henki tuntuu olevan ammattiyhdistysten leimaaminen yleiseksi jarrumieheksi ja syylliseksi heikkoon kilpailukykyyn. Tieteentekijöiden liiton asiamies Riku Matilainen toivoo, että yliopistosektorilla rakenteellinen kehittäminen ei ole se yleensä käytetty kiertoilmaisu leikkaamiselle, joka tehdään talous edellä!  

Tulevien eduskuntavaalien  läheisyys on nostanut esiin julkisen talouden ongelmat, jotka liittyvät ns. kestävyysvajeen korjaamiseen. Tätä vajetta oli tarkoitus supistaa erilaisin keinoin, kuten kunta-, SOTE- ja työeläkeuudistuksen avulla.  Uudistukset ovat kaatuneet  yksi toisensa jälkeen,  poikkeuksena kuitenkin eläkeuudistus, joka syntyi työmarkkinajärjestöjen neuvottelemana kolmikantaratkaisuna. Tätä ennen oli neuvoteltu keskusjärjestövetoisesti kasvu- ja työllisyyssopimus, jolla oli tarkoitus maltillisen palkkaratkaisun avulla parantaa työllisyyttä ja yritysten kilpailukykyä.  

Voidaan siis todeta, että neuvottelujärjestelmä pystyi venymään vaikeisiin ratkaisuihin jäsenistönsä kannalta, mutta silti tätä konsensushakuista järjestelmää kritisoidaan yhä kiihkeämmin.  Vaaditaan työmarkkinajärjestöjen vaikutusvallan vähentämistä, vaikka tämän hetkinen tilanne viittaa siihen, että muut yhteiskunnalliset päättäjät eivät ole kantaneet korttansa kekoon.  Kestävyysvajekeskustelu on tällä hetkellä tulevien eduskuntavaalien värittämää.  Se tiivistyy siihen, että käytännössä kaikilla puolueilla paitsi yhdellä, on omat leikkauslistat. Vaalilupaukset ovat saaneet uuden muodon.

Toinen viesti ammattiyhdistysliikkeelle on vaatimus paikallisesta sopimisesta ja työmarkkinoiden joustavoittamisesta. Kovaäänisimpiä ovat yrittäjä- ja työantajajärjestöt, mutta myös  politikkojen ja joidenkin ekonomistien kielenkäyttöön on tarttunut ajatus  työelämän nykyisestä liiallisesta sääntelystä. Ikään kuin se olisi yhteiskuntamme ykkösongelma, estäen työttömien työllistymistä ja sitä kautta talouden elpymistä. Joustavuutena on tarjottu koeajan pidentämistä,  työttömyysturvan heikentämistä, työajan pidentämistä, lomien lyhentämistä ja työntekijöiden irtisanomisen helpottamista.    

Ratkeaako kuitenkaan kestävyysvaje ja muut tämän päivän ongelmat työelämää tai työlainsäädäntöä heikentämällä?  Tuskin ratkeaa. Ajan henki kuitenkin tuntuu olevan ammattiyhdistysten leimaaminen syylliseksi heikkoon kilpailukykyyn liian korkeiden palkankorotusten vuoksi tai yleensä vaan edistyksen jarrumiehiksi etenkin silloin kun erilaisista työelämän heikennysesityksistä keskustellaan.  

Paikallinen sopiminen esitetään usein myös melko yksioikoisesti ratkaisuna, joka tuo joustavuutta. Erilaiset keskitetyt ratkaisut sekä työehto- ja virkaehtosopimukset ovat tällöin kritiikin kohteena. Useat työehtosopimukset tekevät kuitenkin jo nykyisin mahdolliseksi sen, että monista asioista voidaan sopia paikallisesti ja joustavasti.  Mielenkiintoinen kysymys onkin  se, nähdäänkö paikallinen sopiminen  työnantajapuolelta mielekkäänä siksi, että neuvottelutasapaino on erilainen ja työntekijä voisi olla paremmin suostuteltavissa – ”mihin vain kunhan työpaikka säilyy”.  

Yliopistouudistuksen myötä yliopistot eivät enää ole suoraan osa julkista sektoria, mutta kuitenkin sidoksissa julkiseen rahoitukseen ja resurssien kautta tapahtuvan ohjauksen kohde. Yliopistoilla on oma ohjausmalli, joka rahoituksen kautta ohjaa yliopistojen toimintaa. Miten paljon tutkintoja tuotetaan, kuinka paljon tieteessä julkaistaan, yliopistojen  henkilöstön koostumus jne.  Yliopistoilla on autonomia päättää omista asioistaan, mutta se on kuitenkin melko rajattu. Todennäköistä on kuitenkin, että julkinen sektori tai sen rahoituksen varassa toimivat, mm. yliopistot, voivat varautua siihen, että yliopistoindeksistä syntyy taas kovaa vääntöä vuotuisissa budjettineuvotteluissa.  Jatkuva epävarmuus yliopistojen rahoituksesta muodostaa ongelman yliopistojen pitkäjänteiselle  toiminnalle  ja teettää työtä myös yliopistosektorin ammattijärjestöille mm. yhteistoimintamenettelyjen myötä. 

Yliopistosektori on ollut jatkuvien muutosten kohteena. Tämän tästä ilmaantuu uusia ulostuloja, mm. Unifi, Teknologiateollisuus ja EVA, joissa käsitellään erilaisia rakenteellisia kehittämismalleja. Taas myllätään korkeakoulujen työnjakoa, yliopistokenttää ja/tai tieteenaloja uuteen uskoon.  Sopii toivoa, että rakenteellinen kehittäminen ei ole se yleensä käytetty kiertoilmaisu leikkaamiselle, joka tehdään talous edellä!  

Tärkeämpää kuin jatkuvasti rukata jotakin uusiksi yliopistosektorilla olisi turvata yliopistojen talous ja antaa yliopistoissa työskenteleville työrauha.

 

 

 

 

 

 

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja