Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
19.10.2018 12.41

Sivistys on tutkijalle velvoite ja kutsumus

Jussi Jalonen

Vuoden tieteentekijä, historiantutkija Jussi Jalosen puheenvuoro Yliopistolaisten ay-voimaa -seminaarissa 19. lokakuuta.

Alkajaisiksi, kiitoksia kaikille kollegoille, jotka minulle tätä tunnustusta ehdottivat. Olen hyvin otettu luottamuksesta. Ensimmäisenä tämän sai aikoinaan Juha Siltala, historiantutkijana, joten onhan se etuoikeus päästä osaksi tätä jatkumoa.

Historiantutkija on tieteentekijänä paljon vartijana, ja tätä nykyä ehkä enemmän kuin koskaan. Historia on mennyttä ja tätä hetkeä tulkitsevana tutkimusalana portti, joka avaa ymmärtämyksen kulttuuriin, politiikkaan, yhteiskuntarakenteisiin, aatteisiin, ihmisten identiteettiin ja tunteisiin; kaikkeen siihen, miksi me olemme sitä mitä olemme. Samasta syystä historia on hyvin populaari tutkimusala ja suuren yleisön suosiossa. Historian tulkinnoista käydyt kiistat ja uudet tutkimustulokset nousevat lähes aina otsikoihin ja keräävät huomiota. Uusi tieto menneestä havahduttaa, haastaa ja pakottaa meidät arvioimaan uudestaan käsityksiämme. Historia on läsnä ja näkyy kaikkialla, myös ja etenkin päivänpoliittisessa keskustelussa.

Kysymys siitä, missä määrin historiantutkija itse voi osallistua luontevimmin tähän keskusteluun ei ainoastaan tulkitsijana vaan osapuolena on hankala, mutta se on asia, joka tutkijan on kohdattava. Historiantutkijalla on, ehkä enemmän kuin monilla muilla, äärettömän paljon annettavaa väittelyihin moniin tämän päivän kohtalonkysymyksistä, jotka liittyvät sellaisiin asioihin kuin kansanvalta, yhteiskuntarauha, hyvinvointi tai kulttuurikohtaamiset. Historiantutkija on nähnyt sen, mitä pahimmillaan voi tapahtua. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Donald Trumpin presidenttikauden Amerikassa uutterimmat yhteiskuntakriittiset keskustelijat ovat olleet historiantutkijoita; John Meacham, Timothy Snyder, ja Christopher Browning. Lähdekritiikki, kyky ottaa etäisyyttä, syy-yhteyksien ymmärtäminen ja samalla myös sen tiedostaminen, että toisenlaisetkin lopputulokset olisivat voineet olla mahdollisia ja ovat yhä, tarjoavat tähän erinomaiset edellytykset. Suomessa historiantutkijat ovat niin ikään hyvin aktiivisia yhteiskunnallisia kommentaattoreita, mikä on alalle kunniaksi. Oma tutkimusala velvoittaa, se myös edellyttää historiantutkijalta jatkuvaa kriittisyyttä omia näkökantoja kohtaan, mutta silti varmuutta omasta asiasta; sitä, että säilyttää sen, mitä on, mutta ei lukkiudu paikalleen. Se on melkoinen tehtävä. Tutkijakentällä tämä velvollisuus on tiedostettu.

Sivistys on tosiaan tutkijalle velvoite. Se on kutsumus. Sen kutsumuksen seuraaminen ei ole ollut kuluneina muutamana vuotena helppoa. Valtiovallan yliopistosektoriin kohdistamista leikkauksista on puhuttu paljon, ja tänä vuonna Suomen yliopistot kävivät myös ensimmäisen työtaistelunsa, minkä seurauksena tuli selväksi, että yliopistot eivät enää vaikuta työmarkkinakentällä minkäänlaisessa turvatussa umpiossa. Piti siitä eli ei, yliopistolaisten on valmistauduttava jatkossakin puolustamaan asemaansa. Meidän tapauksessamme kyse on samalla myös merkittävän instituution puolustamisesta. Edunvalvonta ja sivistysammatin kutsumus kulkevat käsi kädessä, mikä tekee tästä myös arvoihin liittyvän syvästi moraalisen asian. Samalla juuri meillä on tutkijoina mahdollisuus myös kartuttaa käytännön ymmärrystä työelämän muuttuvasta luonteesta, sillä monet niistä ilmiöistä, jotka nyt ovat lyömässä läpi, ovat olleet arkipäivää yliopistoissa jo pitkään. Paljonpuhutun alustatalouden luonteenpiirteet ovat näkyneet jo yli vuosikymmenen ajan apurahatutkijoiden elämässä, joiden on usein kannettava vastuu oman tutkimustyönsä rahoituksesta, samalla kun yliopisto tarjoaa heille ne puitteet, sen alusta, jossa he hankkeensa toteuttavat. Tässä mielessä yliopistolaiset ovat jo pitkään eläneet työelämän tulevaisuutta. Tämän kokemuksen myötä heidän käsissään voivat olla vielä ne keinot, joilla tästä tulevaisuudesta voidaan tehdä oikeudenmukainen.

Toinen tänä vuonna korostunut vahvasti arvoihin liittyvä seikka on kamppailu yliopistoautonomian puolesta, jota on käyty loppusuoralla olevan Tampere3-projektin yhteydessä. Opetusministeriön vaikutusvalta säätiöyliopistomallin istuttamisessa Tampereelle, samoin kuin säätiön eräänä perustajana olleen Teknologiateollisuuden ottama johtovalta hankkeen ohjauksessa, ovat kaikki osoittaneet käytännössä, miten yliopistoyhteisön itsehallinto, joka on perinteisen sivistysyliopiston perusta, uhkaa jäädä altavastaajaksi valtion ja elinkeinoelämän vaatimusten ristipaineessa. Yliopistoyhteisö ei ole milloinkaan halunnut olla erillinen saareke, ja yliopistolaiset ovat toivottaneet kaiken yhteistyön tervetulleeksi ja olleet aina avoimia vuorovaikutukselle. Mutta todellinen vastavuoroisuus ei toteudu tilanteessa, jossa yliopiston oma itsenäisyys, oma asiantuntemus ja näkemys omasta tulevaisuudestaan muuttuu alisteiseksi ulkopuolelta käsin pakotetuille käytännöille. Keskustelua säätiöyliopistomallista on siis käytävä, ja tulevaisuudessa on harkittava vakavasti yliopistolain uudelleen avaamista ja säätiöyliopistoja koskevien pykälien kirjoittamista raudanlujiksi tavalla, joka tukee, vahvistaa ja suojelee yliopistoautonomiaa. Tämän on oltava Suomen sivistyspolitiikan yksi kärkitavoite.

Kyse on suurista asioista. Yliopistoinstituution autonomia on vahvin tae tieteen ja tutkimuksen vapaudelle. Vapaa yliopisto, jonka asema on turvattu perustuslaillisesti ja resursseiltaan, merkitsee tutkijoiden vapautta siihen kutsumukseen ja siihen intohimoon, joka tuottaa sivistyksen, edistyksen ja kaiken sen, minkä varassa on se, että meillä kansakuntana ja ihmiskuntana on myös tulevaisuudessa oma historiamme. Historia avartuu edessämme lakkaamatta, ja me emme koskaan ole sen lopussa.

Vuoden tieteentekijä 2018 Jussi Jalonen2 (kuva Milla Talassalo)


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi

Ei kommentteja