Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
11.10.2017 9.30

Töissä yliopistolla: 50 vuotta tarpeetonta edunvalvontaa?

Mikko Jakonen

"Ajamme kaikkien tieteentekijöiden etuja, mutta pidämme yllä myös erilaisten tieteilijöiden ja tieteenalojen vuoropuhelua, sekä yhteiskunnallista kanssakäymistä. Rakennamme tulevaisuudessakin siltoja, puolustamme tieteenteon arvoja ja autamme yliopistotyöläisiä silloin kun tarve vaatii." Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsen ja Jyväskylän yliopiston tieteentekijöiden puheenjohtaja Mikko Jakonen bloggaa ammatillisen järjestäytymisen tarpeellisuudesta. Jyväskylän yliopiston tieteentekijät viettivät 50-vuotisjuhlista perjantaina 13. lokakuuta.  

Kysyttäessä ”missä olet töissä?”, moni vastaa itsestään selvästi ”yliopistolla”. Vastaus on yleisimmin osoitettu sukulaisille ja entisille kaimoille, joille vastaaminen ei vaadi erityistä tarkkuutta. Kun kysyjänä on joku tutkimussektorilla toimiva ihminen, saavat he täsmällisemmän vastauksen. Kerromme olevamme töissä laitoksella, yksikössä tai projektissa.

Itseidentiteetti on monille tutkijoille tärkeää, sillä kuten muukin yhteiskunta, myös yliopisto perustuu eronteoille. Meille tutkijoille on tärkeää määritellä mihin kuulumme ja mihin emme varsinkaan kuulu. Osa meistä pitää jopa oman oppialamme toisia tutkijoita vähemmän pätevinä ja vähemmän tärkeää tutkimusta tekevinä huijareina. Harva luonnontieteilijä haluaa tulla sotketuksi humanismiin, eikä taloustieteilijät halua olla yhteiskuntatieteilijöitä - vaikka tieteenalaluokitusten, tutkimuskohteen ja tutkimusotteiden suhteen he toki ovat nimenomaan sellaisia.

Joillakin tutkijoilla itseidentiteetin määrittely menee niin pitkälle, että vain välitön oma tutkimusryhmä tai kuppikunta nähdään oikeana vertailuryhmänä. Kollegoita ja vertaisia koetaan löytyvän vain kansainvälisiltä kentiltä, sieltäkin valikoiden. Tässä mielessä me tutkijat olemme hankalia tapauksia. Tutkimustyön ja tiedemaailman rakenteiden vaatiman erikoistumisen ja erinomaisuuden ylistämisen vuoksi olemme kenties poikkeuksellisen itsekeskeisiä ja epäsolidaarisia. Näemme kilpailijoita, vääriä tutkimusotteita ja -tuloksia sielläkin missä niitä ei ole.

Tieteessä kriittinen kilpailu ja kilvoitteleminen nähdään usein tutkimustuloksia parantava ja tiedettä eteenpäin hoputtavana asiana. Tieteelliset keskustelut eivät voikaan olla keskinäistä hymistelyä. Kuppikunnat ovat tieteen kannalta vaarallisempia kuin hyödyllisempiä juuri siksi, että ne eivät kykene keskustelemaan avoimesti erilaisten näkemysten ja tutkimustulosten kanssa. Tieteellinen kilvoittelu perustuu siis kommunikointiin, sekä omien lähtökohtien ja tutkimusasetelmien korjaamiseen - unohtamatta oman näkemyksen perusteltua puolustamista.

Yliopistoissa ei kuitenkaan tehdä pelkästään tiedettä isolla T:llä. Me olemme myös arkisemmin töissä yliopistolla: tutkimme, opetamme, pidämme kursseja, arvioimme tenttejä, kirjoitamme lausuntoja ja haemme rahoitusta seuraavalle pätkälle. Pelkäämme, että emme pärjää kilpailussa ja jäämme työttömäksi. Olemme huolissamme, että meidän tutkimusta ei huomata tai arvosteta. Mietimme kuinka saisimme rauhaa julkaisemiseen, mistä saisimme rahat konferenssimatkaan tai kielentarkistukseen. Meitä huolettaa, että emme saa apurahalla työterveyshuoltoa eikä työhuonekaan ole aina varma asia. Toivomme, että palkkamme vastaisi tehtäviämme eikä työnantajan kanssa tulisi erimielisyyksiä työehdoista. Usein joustamme palkassa ja teemme vähän enemmän kuin sopimuksessa lukee, koska olemme ”kutsumustyössä” ja tiedämme, että jos emme yritä enemmän, joku muu kyllä yrittää.

Näiden arkisten yliopistotyöhön liittyvien kysymysten edessä huomaamme usein olevamme yksin. Työkavereilta saamme kyllä solidaarisia huokauksia ja ”sellaista tämä on” -kommentteja. Mutta auttavatko työkaverit meitä pulmatilanteissa ja ovatko he valmiita laittamaan oman epävarman asemansa likoon puolustaakseen oikeuksiamme - jotka itse asiassa ovat meidän kaikkien oikeuksia? Monet auttavat, mutta usein käy myös niin, että työkavereilla ei ole aikaa, uskallusta tai halua sotkeutua hankaliin tilanteisiin.

Onneksi emme kuitenkaan ole yksin töissä yliopistolla. Me kaikki työsuhteilla työskentelevät olemme yliopiston työntekijöitä - tietotyöläisiä - halusimme tai emme. Työnantajamme on yliopisto, ei laitos, yksikkö tai professorin projekti. Myös apurahatutkijat ovat osa työyhteisöämme ja yliopistolla on heitä kohtaan kasvava määrä velvollisuuksia, sillä apurahatutkijat tuottavat yhä merkittävämmän osan yliopistojen tutkimustuloksista.

Koska olemme töissä yliopistolla, meillä on myös oikeus ja velvollisuus ammatilliseen järjestäytymiseen ja edunvalvontaan. Tänä vuonna juhlitaan Tieteentekijöiden liiton 50-vuotista taivalta ja meidän tulee kysyä, onko Tieteentekijöiden liiton kautta toteutunut solidaarisuus ja yhteisrintama ollut tarpeetonta? Olisimmeko selvinneet ilman järjestäytymistä ja millainen asemamme olisi, jos kukaan ei olisi puolustanut palkkojamme, puhunut työaikojemme tai työhyvinvoinnin puolesta?

Ammatillinen järjestäytyminen sekä toisaalta yleinen työntekijöiden kaikenlaiset rajat ylittävä solidaarisuus on vuonna 2017 yhtä tärkeää kuin aina ennenkin. Yksilöinä emme voi puolustaa etujamme emmekä auttaa toisiamme. Työnantajastamme eli yliopistosta ja työtämme monin tavoin määrittelevästä opetus- ja kulttuuriministeriöstä ei pidä missään nimessä maalata negatiivista kuvaa. On kuitenkin tärkeää huomata olennaiset näkemyserot suunnittelevan ja ohjaavan, sekä suorittavan portaan välillä. Yliopisto- ja tutkimustyön autonomisuus on aina puolustamisen arvoinen asia, sillä liika ohjailu ja käskyttäminen johtaa johonkin muuhun kuin uutta tietoa luovaan tutkimukseen.

Kovaa kilpailua ja menestystä vaativassa maailmassa yliopistojen keskeisimpiä haasteita on solidaarisuuden, demokraattisuuden ja edustuksellisuuden käytäntöjen säilyttäminen yliopistotyön keskeisenä menettelytapana. Kuinka rakennamme siltoja erilaisten tieteenalojen ja yhteiskunnan eri tasojen välillä, emmekä polta niitä? Kuinka luomme monitieteistä keskustelua ja pidämme huolta siitä, että parhaita tuloksia ei yritetä saavuttaa hätiköiden? Kuinka saamme koko yhteiskunnan vakuutettua siitä, että tieteentekeminen on tärkeä ja rahoittamisen arvoinen asia, joka palvelee meitä kaikkia tasapuolisesti?

Muiden muassa näihin kysymyksiin vastatessa myös tieteenteossa olisi hyvä ottaa mallia Tieteentekijöiden liitosta ja sen jäsenyhdistyksistä. Ajamme kaikkien tieteentekijöiden etuja, mutta pidämme yllä myös erilaisten tieteilijöiden ja tieteenalojen vuoropuhelua, sekä yhteiskunnallista kanssakäymistä. Rakennamme tulevaisuudessakin siltoja, puolustamme tieteenteon arvoja ja autamme yliopistotyöläisiä silloin kun tarve vaatii.

 

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi