Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
27.10.2014 10.05

Vertaistensa arvioijat

Petri Koikkalainen

Valtio tulosohjaa ja kilpailuttaa entistä voimakkaammin, mutta tuloksen arvioinnissa tarvittavaa tietoa ja jopa kriteereitä se pyytää yhä useammin yliopistolaisilta itseltään.Tutkijalähtöisestikin toteutetulla arvioinnilla voi olla odottamattomia tiedepoliittisia seurauksia. Esimerkiksi Julkaisufoorumin tiimoilta on noussut huolta siitä, että tasoluokitukset voivat uhata tutkijoiden arvostamia tieteellisen keskustelun kanavia.  Kentältä kuuluu tietoja kotimaisistakin lehdistä, joissa julkaisujono on venynyt pariin–kolmeen vuoteen. Jos siis kirjoittaisin tällaiseen lehteen artikkelia nyt, se saatettaisiin hyvässä tapauksessa hyväksyä ensi vuonna ja julkaista vuonna 2017. Tätä pohtii blogissa akatemiatutkija, liiton hallituksen jäsen Petri Koikkalainen.

Vanhassa valtion tilivirastoyliopistossa rivitutkijan murheet olivat sikäli yksinkertaisia, että kehnojen ideoiden ja kohtuuttomien vaatimusten lähde oli yleensä melko helppo paikantaa. Elleivät kyseessä olleet ministeriötasoiset aivoitukset, löydettiin syypäät usein oman talon hallinnosta.

Uudessa yliopistossa tilanne on mutkikkaampi. Valtio tulosohjaa ja kilpailuttaa entistä voimakkaammin, mutta tuloksen arvioinnissa tarvittavaa tietoa ja jopa kriteereitä se pyytää yhä useammin yliopistolaisilta itseltään. Esimerkiksi rahan jaossa keskeistä Julkaisufoorumin tasoluokitusta ei tuota ministeriö, vaan Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) nimeämissä 26 asiantuntijapaneelissa istuva lähes kolmesataapäinen tutkijajoukko. Kun valtio halusi muutama vuotta sitten profiloida yliopistoja kehittämällä humanistisia, kasvatus-, yhteiskunta- ja luonnontieteitä, ei muutosten sisältöä määrännyt ministeriö, vaan niiden valmistelu annettiin UNIFI ry:n kautta kyseisten alojen dekaanien tehtäväksi.

Esimerkiksi Julkaisufoorumin luokitukset ovat varmastikin paremmassa kunnossa tutkijoiden ja TSV:n asiantuntevan sihteeristön jäljiltä kuin jos ministeriö tekisi päätökset itse tai soveltaisi suoraan jotain ulkomaista mittaria. Jos yliopistojen edustajat joutuvat itse valmistelemaan tieteenalojaan koskevia mahdollisesti kipeitäkin päätöksiä, ei voida ainakaan väittää, ettei heitä olisi asiassa kuultu.

Muutaman vuoden kokemus uudesta yliopistosta antanee luvan sanoa jotain kriittistäkin uusista hallinnan malleista. Kun erityisesti tutkimukseen kannustetaan, on tavallaan loogista, että tutkijoiden kohtaamat paineet kohdistuvat yhä enemmän heidän tutkimustulostensa mittaamiseen. Kuitenkin myös tutkimusten arviointi ja kilpailutus vaativat oman byrokratiansa ja aktiivitutkijoiden hakemusten laatimiseen tai erilaisissa arvioinneissa ja auditoinneissa vaadittavan datan keräämiseen käyttämä työmäärä on huomattavasti lisääntynyt.  Jopa pelkän CV:n tai julkaisuluettelon laatimisesta on uusien vaatimusten takia tullut aikaisempaa paljon työläämpi suoritus.

Tutkijalähtöisestikin toteutetulla arvioinnilla voi olla odottamattomia tiedepoliittisia seurauksia. Esimerkiksi Julkaisufoorumin tiimoilta on noussut huolta siitä, että tasoluokitukset voivat uhata tutkijoiden arvostamia tieteellisen keskustelun kanavia. Periaatteessa tämä voi tapahtua kahdella vastakkaisella tavalla. Jos julkaisukanavan Jufo-luokitus on alhainen, eivät tutkijat enää lähetä sinne parhaimpia kirjoituksiaan ja julkaisu kuihtuu. Jos kanavan status on korkea, lähettävät kaikki alan tutkijat julkaisujaan sinne ja kanava menee tukkoon. Kentältä kuuluu tietoja kotimaisistakin lehdistä, joissa julkaisujono on venynyt pariin–kolmeen vuoteen. Jos siis kirjoittaisin tällaiseen lehteen artikkelia nyt, se saatettaisiin hyvässä tapauksessa hyväksyä ensi vuonna ja julkaista vuonna 2017. Artikkelista inspiroituneen kollegani kriittisen vastauksen ilmestymistä samassa lehdessä joutuisin tällä aikataululla ilmeisesti odottamaan ainakin vuoteen 2020.

Jos indikaattoreihin tuijottaminen muuttuu itsetarkoitukselliseksi, uhkaa se tietysti myös työn mielekkyyttä. Tällöin tutkijan työ alkaa pahimmillaan tuntua monikymmenvuotiselta työhakemuksen kirjoittamiselta, jolloin julkaisuissa alkaa sisältöä tärkeämmältä tuntua niiden välinearvo oman usein sirpaleisen uran edistäjänä ja rahoituksen mahdollistajana.

Kilpailussa hyvin menestyvien tutkijoidenkaan osa ei ole kaikin puolin kadehdittava. Palkinnoksi he saavat käyttää yhä enemmän ajastaan ja energiastaan kollegoidensa vertais- ja muuhun arviointiin. Kovenevassa kilpailussa tämä tarkoittaa yhä useammin kielteisiä päätöksiä. Esimerkiksi Suomen Akatemia hylkää nykyään yli 80 prosenttia ja joillakin aloilla noin 90 prosenttia hakemuksista, joiden takana hausta riippuen on vähintään tohtori- tai dosenttitasoinen tutkija. Hakemuksen valmisteluun vaadittava aika lasketaan kuukausissa, ja tässä myllyssä moni väistämättä kokee tekevänsä turhaa tai ainakin tuloksetonta työtä.

Loppujen lopuksi valtiokaan ei näytä luottavan yliopistolaisten itsensä suorittamaan arviointiin niin lujasti, että ratkaisujen annettaisiin aina jäädä voimaan. Ministeriö esimerkiksi ilmaisi varsin suoraan tyytymättömyytensä vuonna 2011 dekaanivetoisesti tehdyn tieteenalojen rakenteellisen kehittämisen tuloksiin. Aivan hiljattain onkin melko tiiviin hiljaisuuden vallitessa aloitettu uusi vastaava tieteenalojen kehittämishanke. Käytäväpuheiden perusteella siltä odotetaan edeltäjäänsä konkreettisempia tuloksia, eli lopultakin oikeita leikkauslistoja.

Petri Koikkalainen

Kirjoittaja on valtio-opin akatemiatutkija Lapin yliopistossa ja Julkaisufoorumin paneelin 19 (politiikan tutkimus, hallintotiede ja oikeustiede) jäsen sekä Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsen

 


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi