Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
13.10.2014 16.32

Yliopistoissa on paljon rakenteita, jotka eivät tue yhteisöllisyyttä

Kimmo Svinhufvud

Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijäksi filosofian tohtori, yliopisto-opettaja Kimmo Svinhufvudin Helsingin yliopistosta. Valinta julkistettiin maanantaina 13. lokakuuta Opetus - välttämätön hyvä? -seminaarissa. Kimmo Svinhufvud korosti puheenvuorossaan yhteisöllisyyttä. Hän näki siitä avaimen yliopistojen moniin nykyhaasteisiin.  

Kimmo Svinhufvud-5Hyvät kuulijat,

 

Haluaisin kiittää Tieteentekijöiden liittoa ja liiton hallitusta saamastani kunnianosoituksesta! Olen siitä hyvin iloinen.

Palautteen tutkijana miellän nimityksen Vuoden tieteentekijäksi pohjimmiltaan työstäni annetuksi palautteeksi. Ja omasta työstään saatu positiivinen palaute tuntuu aina hyvältä!

Nykypäivän työelämälle sekä yliopistomaailmassa että myös sen ulkopuolella on tyypillistä, että etenkin asiantuntijatehtävissä olevat ihmiset saattavat tehdä työtään hyvin itsenäisesti ja itseohjautuvasti. Tämä ei kuitenkaan vähennä palautteen tarvetta, päinvastoin. Pätevät, työstään hyvin suoriutuvat ihmiset suorastaan janoavat palautetta.

Palaute tekee tehdyn työn näkyväksi. Se osoittaa, että kaikki oli vaivan arvoista. Ja jos työ ei siis ensisijaisesti ole annettujen käskyjen noudattamista, palaute tarjoaa kiintopisteen, jota vasten omaa työtään voi arvioida.

Yliopistoympäristössä työ on usein erittäin itsenäistä. Itsenäisyyden määrään rinnastettuna palautetta ei välttämättä kuitenkaan saa kovin usein tai sitten palaute tulee pitkällä viiveellä. Optimaalista työskentelyä tutkinut, flow-teorian kehittäjänä tunnettu psykologi Mihaly Csikszentmihalyi nostaakin tutkimuksen tekemisen hitaan prosessin ja pitkän palautteen kaaren yhdeksi keskeiseksi syyksi siihen, miksi monet eivät jatka tutkimuksen tekemistä.

--

Olen kuluvan syksyn aikana lukenut useita kirjoituksia, joissa tuodaan esille, miten huonosti yliopistolla voidaan ja miten suuria ongelmia yliopistossa työyhteisönä on. Kirjoittajat ovat tarkastelleet tilannetta eri asemista, mutta viesti on ollut samankaltainen: Professorina toiminut henkilö kertoo, kuinka tutkimukseen ei löydy aikaa ja kuinka professorius aiheuttaa epämääräistä masennusta. Väitöskirjatutkija taas kertoo, kuinka hän tekee väitöskirjaansa masennuslääkkeiden voimalla, vailla toivetta paremmasta tulevaisuudesta.

En missään nimessä halua vähätellä näitä kokemuksia, sillä ne ovat varmasti vilpittömiä. Silti luen tämänkaltaisia kirjoituksia aina hieman ristiriitaisin ajatuksin. Ainakin ajatus siitä, että yliopisto olisi jotenkin poikkeuksellisen huono työyhteisö tai että asiat olisivat täällä ympäröivää maailmaa huonommin, on mielestäni jossain määrin harhainen.

Ennen paluutani yliopistolle väitöskirjatutkijaksi työskentelin useamman vuoden yksityisellä sektorilla asiantuntijatehtävissä. Olen esimerkiksi todistanut, kuinka ihmisiä irtisanotaan tekstiviestillä tai kuinka yksiköstä irtisanotaan kaikki ulkomaalaiset työntekijät; perusteluna toki käytettiin muita syitä. Samoin olen todistanut kuinka organisaatiomuutoksen myötä ihmisten pitää hakea uudestaan omaa työpaikkaansa. Hankalat ihmiset tai esimerkiksi alaistensa etua ajavat esimiehet jätettiin kätevästi palkkaamatta. YT-neuvottelut järjestettiin ilman ennakkoilmoitusta kesken henkilökunnan virkistyspäivän, sen jälkeen kun alkoholitarjoilu oli jo aloitettu. Neuvottelujen sisältö oli lyhykäisyydessään: ”Kellään ei varmaan ole mitään sanottavaa?”

Työyhteisö ei muutu hyväksi toteamalla, että muuallakin menee huonosti. Yliopistossa työyhteisönä tai esimerkiksi opiskelupaikkana on monenlaisia erityisiä haasteita, joista on varmasti syytä keskustella paljonkin. Silti haluaisin vastapainoksi korostaa kahta yliopiston hyvää puolta.

Niistä ensimmäinen on vapaus. Yliopisto tarjoaa poikkeuksellisen paljon työn sisältöön ja esimerkiksi ajankäyttöön liittyvää vapautta. Totta kai vapautta voidaan erilaisilla toimilla rajoittaa, ja vapaus ylipäätään on asia, jonka suojelemiseksi kannattaa tehdä paljon työtä. Silti tosiasia on, että yliopisto-opettajalla on hyvin suuri vapaus päättää itse minkälaisia asioita hän opetuksessaan edistää. Kukaan ei myöskään tule sanomaan esimerkiksi minulle, etten saisi käyttää aamuani blogikirjoituksen kirjoittamiseen, ainakaan jos se tuntuu pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna mielekkäältä toimenkuvani näkökulmasta. Arvostan tätä työhön liittyvää vapautta erittäin paljon.

Ystäväni, suomen kielen professori Jaakko Leino toi eräässä verkkokeskustelussa esille, että juuri tähän vapauteen liittyy kuitenkin myös kääntöpuoli. Kun toimenkuvaa ei ole kovin tarkasti määritelty, aina on mahdollista tehdä enemmän. Tutkimusta pitäisi aina tehdä tehokkaammin. Opetusta pitäisi kehittää ja innovoida. Opinnäytteitä pitäisi ohjata enemmän. Rajoja ei oikeastaan ole.

Kun työ on vapaata ja itsenäistä, työntekijä on entistä enemmän omien sisäisten ääniensä ohjaama. Jos esimerkiksi noin lähtökohtaisesti jollekin meistä mikään inhimillinen ei oikein riitä tai kaikki muut tuntuvat aina paremmilta tai tehokkaammilta, yliopisto ympäristönä saattaa tarjota tällaisille varsin ongelmallisille ajatuksille hieman liian suotuisan ympäristön.

The Guardian -lehdessä neljäs lokakuuta ilmestyneessä artikkelissa kerrottiin, kuinka Cambridgen yliopistossa peräti puolella opiskelijoista on joko diagnosoitu masennus tai he itse epäilevät olevansa masentuneita. Tietyssä kokonaan naisille tarkoitetussa Cambridgen collegessa 28 prosenttia opiskelijoista kärsii syömishäiriöistä. Parhaiden joukossa on siis paljon ihmisiä, joille perfektionismi on keskeinen toimintaa motivoiva voima, eikä tämä aina ole kovin hyvä asia.

Tarkoitukseni oli kuitenkin puhua yliopiston hyvistä puolista! Toinen yliopiston parhaista puolista vapauden lisäksi on mielestäni se, että yliopisto tarjoaa työntekijöilleen kolme hyvin erilaista toimenkuvaa, tutkimuksen, opetuksen ja yliopistohallinnon. On varsin poikkeuksellista, että yksi henkilö voi oman työuransa aikana tehdä kolmea näinkin erilaista työtä.

Jokainen toki ymmärtää, että osaaminen yhdellä alueella ei automaattisesti tarkoita osaamista muilla alueilla. Esimerkiksi hyvä tutkija ei siis automaattisesti ole hyvä opettaja tai hyvä esimies. Silti työntekijän omasta näkökulmasta on suorastaan hienoa, että ihminen voi vaihdella näiden erilaisten tehtävien välillä.

Vuoden tieteentekijä -nimike tuo ensimmäisenä mieleeni tieteen tekemisen, tutkimuksen. Toisaalta käsittääkseni tällä kertaa haluttiin palkita henkilö, joka on ansioitunut erityisesti opetuksen alalla.

Yliopistossa tutkimus ja opetus kietoutuvat perinteisesti yhteen. Puhutaan ”tutkimusperustaisesta opetuksesta”. Helsingin yliopiston Opettajien akatemiassa on kuitenkin pyritty lanseeraamaan ajatus ”opetusperustaisesta tutkimuksesta”: ajatuksena on, että tutkimus on mahdollista vain, kun opiskelijoille on opetettu hyvin oman alan perustiedot ja -taidot ja heidät on koulutettu tutkijoiksi. Opetus on yhteydessä tutkimukseen ja perustuu siihen, mutta tutkimus on mahdollista vain opetuksen myötä.

Olen itse tehnyt tutkimusta yliopistopedagogisista aiheista. Tämän takia aloitin myös yliopistopedagogiikan opinnot varsin kokemattomana opettajana, heti väitöskirjatutkimuksen aloitettuani. Ajatus tutkimusperustaisesta opetuksesta tulikin esille aivan opintojen ensimmäisissä tapaamisissa.

Muistan ajatelleeni silloin, että tutkijan ja opettajan identiteetit tuntuivat minusta hyvin erilaisilta. Opettajan rooli tuntui alusta asti, jos ei nyt helpolta, niin ainakin luontevalta. Tutkijuus taas tuntui sellaiselta, johon ei niin helposti sujahtanut. Tutkijaksi olen osannut mieltää itseni oikeastaan vasta väitöskirjan kirjoittamisen jälkeen ja, jos olen rehellinen, tutkijaidentiteettini tuntuu yhä melko hauraalta verrattuna opettajaidentiteettiini.

Tämä voi liittyä siihen, että opetuksesta saatu palaute on paljon välittömämpää. Huomaat opiskelijoiden oppivan. Kurssipalautteessa saatetaan kehua kurssia. Jälkeenpäin joku opiskelijoista kertoo hyötyneensä kurssista paljon.

Tutkimusta tehdessä palaute tulee usein hyvin pitkällä viiveellä ja on usein myös hyvin kriittistä. Kun viimein, kuukausien päästä saat referee-kommentit artikkelistasi, jota olet työstänyt huolella kuukausien tai jopa vuosien ajan, saat kuulla, kuinka artikkelissasi on vakavia puutteita eikä se todellakaan täytä julkaisukriteerejä. Kun artikkeli sitten viimein lopulta julkaistaan, kuulet parin vuoden päästä, että joku on lukenut sen.

Joka tapauksessa, yliopistopedagogiikan kursseilla käymissäni keskusteluissa on tullut esille, että monilla muillakin opettajilla on samankaltaisia tuntemuksia kuin minulla: opettaminen tuntuu toisista yliopistolaisista erityisen luontevalta, tai opettajana toiset tuntevat olevansa parhaimmillaan.

Perinteinen linjaus Helsingin yliopistossa on ollut, että ”kaikki tutkivat ja kaikki opettavat.” Tämän päivän näkökulmasta tuo linjaus tuntuu kuitenkin jossain määrin vanhanaikaiselta. Ensinnäkään linjaus ei kaikkien kohdalla todellisuudessa toteudu. Esimerkiksi omaan toimenkuvaani yliopisto-opettajana ei virallisesti sisälly tutkimusta. Onneksi työnantajani Kielikeskus on opetukseen keskittyväksi erillislaitokseksi hyvin tutkimusmyönteinen, ja tutkimuksen tekemiseen on ollut mahdollista järjestää aikaa.

Toisaalta on mielestäni aiheellista kysyä, tarvitseeko linjauksen toteutua. Hyvin toimiva tiimi, oli kyse sitten joukkueurheilusta tai työelämästä, ei koostuu ihmisistä, jotka kaikki tekevät samaa, vaan ryhmästä, jossa jokainen pystyy käyttämään omia vahvuuksiaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseen.

Olen edellä tuonut esille yliopiston haasteita, kuten vaikkapa opiskelijoiden ja henkilökunnan jaksamiseen liittyviä asioita, sekä toisaalta viitannut omiin haasteisiini, siihen, miten opettajana tunnen itseni varsin itsevarmaksi mutta tutkijana koen olevani paljon haavoittuvaisempi. Lisäksi olen opettajana ja tutkijana tarkastellut yhteen tiettyyn tehtävään, opinnäytteen tekemiseen, liittyviä haasteita.

Minulla on ehdottaa myös ratkaisu, ja se on kaikkiin mainittuihin haasteisiin sama: yhteisöllisyys. 

Yliopistossa on paljon rakenteita, jotka tavallaan eivät tue yhteisöllisyyttä. Vaikka puhumme esimerkiksi yhteisöllisestä ja yhteistoiminnallisesta oppimisesta, ainakin minun opintorekisterissäni suoritukset ovat henkilökohtaisia ja väitöskirjani kannessa lukee vain oma nimeni.

Oma taustani on humanistisessa perinteessä, jossa individualistinen perinne on erityisen vahva. Toisilla aloilla esimerkiksi tutkimusryhmässä työskenteleminen on ainoa todellinen vaihtoehto. Tutkimusryhmä voi luoda mahdollisuuksia yhteisöllisyyteen, mutta en tarkoita yhteisöllisyydellä ensisijaisesti tällaista muodollista tai jopa hierarkkista ryhmää, johon liittyy myös valtarakenteita ja roolin esittämistä. Sitä paitsi, kuten arkkityyppejä ja organisaatioiden psykologiaa tutkinut Carol Pearson on todennut, auktoriteetit pettävät lopulta aina odotuksemme.

Tarkoitan yhteisöllisyydellä esimerkiksi seuraavanlaisia asioita: Joukko graduntekijöitä kokoontuu yhteen keskustelemaan tehtävään liittyvistä haasteista ja auttaa toisiaan valmistumaan. Joukko jatko-opiskelijoita järjestäytyy ja järjestää itse toimintaa, joka täydentää virallisen tutkijaseminaarin painotuksia. Samasta aiheesta innostuneet tutkijat tekevät tutkimusartikkelia yhdessä. Opettamiseen intohimoisesti suhtautuvat opettajat kokoontuvat säännöllisesti tapaamaan toisiaan ja jakamaan kokemuksiaan.

Tällä viimeisellä esimerkillä viittaan Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaan, joka on toiminut kohta kahden vuoden ajan. Opettajien akatemiaa ja sen onnistumista voi varmasti arvioida rahanjaon näkökulmasta: onko se mielekäs tapa käyttää rahaa opetuksen kehittämiseen. Samoin akatemiaa voidaan arvioida sen muodollisen toiminnan kautta.

Silti ainakin minulle Opettajien akatemia on ensisijaisesti yhteisö, jossa voin tutustua toisiin opettamisesta innostuneisiin ihmisiin ja jossa hyvät käytännöt ja tietämys leviävät nopeasti. Opettajien akatemia on tietysti myös tunnustus, työstä saatua positiivista palautetta ja osoitus siitä, että opetukseen sitoutumistakin arvostetaan.

Henkilökohtaiset huomionosoitukset, kuten vaikkapa nimitys Vuoden tieteentekijäksi, ovat merkityksellisiä. Ne saattavat kuitenkin saada liioittelemaan omaa rooliaan noissa saavutuksissa.

Olen onnistunut opettajana, koska olen saanut työskennellä innostavissa yhteisöissä, joissa esimies on luottanut minuun ja joissa työntekijän on annettu toteuttaa omia ideoitaan. Ja olen onnistunut tutkijana, koska olen saanut siihen erinomaista ohjausta, muun muassa ohjaajaltani Sannalta [Sanna Vehviläinen], jonka ajatuksia ohjauksesta tulette tänään hieman myöhemmin kuulemaan.

Henkilökohtaiset saavutukset ovat lopulta merkityksellisiä vain, jos niistä on hyötyä muille. Toivon, että pystyn jatkossakin antamaan oman panokseni uusien yhteisöjen luomiseen ja olemassa olevien yhteisöjen kehittämiseen.

 


Palaa otsikoihin | 3 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
13.10.2014 19.21
SH
Lämpimät onnittelut
LÄmpimät onnittelut ja edelleen kiitos Gradutakuusta ja muista blogeistasi, jotka ovat auttaneet minuakin paljon. Kysyisin vielä kuka mahtoi olla pelkällä etunimellä mainittu ohjaajasi Sanna?
14.10.2014 8.47
Raimo Inkiläinen
opetusprofessuuri
Tämä ei varmasti ole uusi asia, mutta olen vuosien ajan kysynyt, mutta en saanut hyvää / hyväksyttävää vastausta: miksi yliopistoissa ei ole erityisiä opetusprofessuureja? "Kaikki tutkivat, kaikki opettavat" ei onnistu, koska kaikilla ei ole, väitöskirjan teosta huolimatta, riittäviä edellytyksiä hyväksi opettajaksi. Opetusprofessorilla on kuitenkin edellytykset - ja velvollisuus - perehtyä kaikkeen opetusalansa tutkimukseen ja opettaa siltä pohjalta. Liian usein opetuksesta kiinnostumaton tai opetustaitoja vailla oleva "tutkijaprofessori" käyttää vain oman tutkimuksensa tuloksia ja tekemiään malleja vuodesta toiseen. Tämä on helppo (ja laiska) tapa selvitä opetuksen pakkopullasta, mutta ei johda hyvään opetukseen.
14.10.2014 10.54
Kirsti Sintonen
Vastaus kysymykseen
Kimmo Svinhufvudin väitöskirjan ohjaaja oli dosentti Sanna Vehviläinen. Lisäsin koko nimen blogitekstiin. Terveisin liiton viestintäpäällikkö :)