Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
20.11.2017 11.56

Yliopistotyön prekariaatio - iso haaste ay-toiminnalle

Mikko Poutanen

"Irralliset pätkätyösuhteet eivät vain heikennä sitoutumista korkeakouluyhteisöön, vaan myös ammattiliittoon. Sivuuttaen Tampere3:n kaltaiset suurprojektit ja rahoituksen tiukentumisen, työsuhteiden sirpaloituminen itsessään luo pakon sanelemaa tarvetta optimoida ajankäyttöä. Kylmän utilitaristisesti ammattiliittotoiminnasta ei saa 'pisteitä' maailmassa, jossa JUFO-luokitetut julkaisut, mittava pedagoginen kokemus ja osallisuus haastavissa kansainvälistä jatkuvaa liikkuvuutta korostavissa projekteissa määrittää työllistymistä." Tampereen yliopiston tieteentekijöiden varapuheenjohtaja Mikko Poutanen pohtii blogissa kiristyneen akateemisen työmarkkinatilanteen vaikutuksia ay-toimintaan.

Perusrahoituksen vähentyessä yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilöstön paineet löytää itse oma rahoituksensa kasvaa. Säätiöiden ja erilaisten ulkoisten rahoittajien merkitys on jatkuvasti kasvanut, ja suuren maailman malliin Suomessakin arvostetaan entistä enemmän tutkijan kykyä rahoittaa itse itsensä. Yliopiston rooli muuttuu työnantajasta tutkimustyön lokaatioksi ja institutionaaliseksi kontekstiksi. Tampereen yliopiston tieteentekijöiden puheenjohtaja Maija Mattila kuvasi tilannetta suorasanaisesti: "Yksittäinen tutkija kantaa nyt kaiken epävarmuuden henkilökohtaisesti eikä yliopisto riskeeraa mitään. Jos rahoitus ei jatku, joutuu henkilö pois ja hän huolehtii itse itsestään sen jälkeen."

 

Otetaan esimerkki muuttuneen järjestelmän resurssihukasta.  Taiteita ja yhteiskunta- sekä humanistisia tieteitä tukevalle Koneen säätiölle tuli tänä vuonna 6385 hakemusta. Jos otaksutaan että jokaista hakemusta kohden olisi käytetty keskimäärin yksi päivä työaikaa - huolimatta siitä onko hakemuksessa ollut mukana useampi tekijä - olisi tämän vuoden hakuun kulunut yhteensä suunnilleen 17,5 vuotta, henkilötyövuosina 31 vuotta. Vaikka on mahdollista että jotkut hakijat ovat voineet käyttää samaa hakemusta useassa haussa, voidaan silti sanoa että arvio on käytännössä melko konservatiivinen (omassa lähipiirissäni Koneen hakuun valmistaudutaan pyöreästi työviikon verran hakemusta ja tutkimussuunnitelmaa hioen).

 

Luku kertonee jotain myös suomalaisen taiteen ja kansainvälisesti korkeatasoisten ihmistieteiden rahoituksen tilasta Suomessa. Seuraavaksi jännitetään että kuinka moni näistä hakemuksista rahoitetaan (viime vuonna reilusti alle 10%), jolloin voidaan päätellä kuinka paljon tästä oli ns. turhaa ajankäyttöä. Esimerkiksi arvostettu Alfred Kordelinin säätiö hyväksyi vain 6% 4760 hakemuksesta. Tätä ei tule ymmärtää missään tapauksessa kritiikkinä säätiöitä kohtaan, jotka toimivat omien rahoitusmekanismiensa puitteissa. Esimerkiksi Koneen säätiön lähes 42 miljoonan euron (vuonna 2016) rahoituspotti on elinehto monelle tutkijalle Suomessa.

 

Sen sijaan tämä asettaa tieteellisen meritokratian melko kyseenalaiseen valoon. Pitkään on ajateltu, että tieteen sisäinen meritokratia varmistaa, että ainoastaan laadukas tutkimus saa rahoitusta. Maksimoidaan tehokkuus rahoittamalla vain huipputiedettä. Onko sitten realistista ajatella, että Koneelle tulleista hakemuksista on useampana vuonna 90% silkkaa shaibaa? Vai onko todennäköisempää että hakemustekninen kikkailu ja puhdas tuuri saattavat myös ratkaista apurahan ja työttömyyden välillä, kun marginaalit ovat näin tiukat? Onko apurahahausta tullut itse asiassa poikkeuksellisen tehotonta? Mitkä seuraukset tällä on tutkijoille itselleen, heidän uralleen ja itsetunnolleen? No, Suomi menettää tutkijoita vahvempiin tiedemaihin, kuten vuoden 2017 Acatiimeissäkin on todettu. Voidaan syyllä puhua rahoitusmallien rakennemuutoksesta.

 

Miten nämä muutokset rahoituksessa vaikuttavat liiton näkökulmasta? Rahoitusrakenteiden radikaali muutos aiheuttaa hakutulvan kautta paljon haaskattua (=tehotonta) työaikaa ja epätoivoa. Kyseessä on muutos työoloissa, jotka tekevät työllistymisen korkeakoulusektorille paitsi vaikeaksi myös stressaavaksi etenkin nuorille tutkijoille. Tällä muutoksella on selvää vaikutusta ammattiliiton toimintakykyyn yleensä, sekä kykyyn uusiutua uusin jäsenin. 

 

Jäsenien tiukentunut työmarkkinatilanne ja alati kasvavat vastuut niin rahoituksen kuin yliopistoyhteisössä toimisenkin osalta vaikuttavat suoraan siihen kuinka paljon liiton jäsenillä on realistisesti aikaa ja mahdollisuuksia uhrata ammattiliiton toimintaan. Esimerkiksi Tampereella Tampere3 -korkeakoulufuusion henkilöstöpanos on täysin vailla virallista huomiointia, ts. työsuunnitelmien ulkopuolista työtä. Massiivinen muutostyö strategisine visioineen, kommentointeineen kaikkineen otetaan prosessiin osallistuvan henkilöstön omasta ajasta. Ajasta, jota jo muutenkin kuluu jatkuvasti enemmän hallinnollisiin tai rahoituksellisiin vaatimuksiin. Toimintaa, jota pitäisi resursoida, voidaan jättää resursoimatta osin koulutusleikkauksiin vedoten mutta osin myös siksi että yhteisöön sitoutuneet jäsenet ovat valmiita pitkin hampain tinkimään omasta hyvinvoinnistaan ehtiäkseen lukemaan muutostyötä koskevia lausuntoja, visiota ja suunnitelmia, ja sen jälkeen rakentavasti kommentoimaan niitä. Mutta tämäkään voimavara ei ole loputon, ja se välittää kuvaa siitä, että aktiivinen osallistuminen työpaikan kehitystyöhön tulee omasta selkänahasta. Tätä seuranneen ulkopuolisen innostus lähteä mukaan mihinkään vastuutoimintaan laskee suoraan suhteessa luottamustoimen kuormittavuuteen ja muun työnkuvan kuormittavuuteen. Kukaan ei halua tieten tahtoen uuvuttaa itseään etenkään, jos osallistamisella ei ole konkreettista merkitystä prosessille.

 

Samaan aikaan täytyy huomioida työsuhteiden prekarisaatio - rakennemuutos sekin.  Tällöin tarpeellinen mutta yksilölle työllistymiseen nähden toissijainen ammattiliittotoiminta tulee usein "poisvalituksi", tai liittoon lähdetään mukaan mutta ajankäytöllisesti aktiivisuus on sekundääristä. Vaativat tehtävät kasaantuvat tai jäävät täyttämättä.

 

Vaikka vaihtuvuus on hyvä asia, edunvalvonta on usein myös pitkäjänteistä työtä. Tämä pätee niin ammattiliiton hallituksiin kuin luottamusmiehiinkin. Luottamustehtävissä toiminen voimaantuu ainakin kohtuullisesta pysyvyydestä, joka kasvattaa ammattitaitoa ja yhteisön tuntemista. Määräaikaisuudet ovat tältä osin erittäin ongelmallisia.  Luottamusmiesten (tai lakkopäälliköiden) tapauksessa on myös huomioitava, että työnkuva on lähtökohtaisesti konflikti-herkkä, ja sisältää tyypillisesti vastakkaisia kohtaamisia hallinnon kanssa. Jos työsuhde ja -ura tuntuvat epävarmoilta, miksi ottaa ylimääräisiä riskejä? Kun yliopistot koettavat säästää ja tehdä omia linjauksiaan, paine luottamusmiehille (ja liitolle) toimia proaktiivisen tiukasti - konfrontaatiota välttelemättä - kasvaa huimasti. Jos konflikti-tilanteissa väistetään, kollektiivisen toiminnan uskottavuus ja tehokkuus heikkenevät. 

 

Tässä on mielestäni tulevaisuuden kannalta ei ainoastaan keskeinen kipupiste, vaan todellinen kohtalonkysymys liitolle ja ay-toiminnalle. Kollektiivisen toiminnan heikentyminen vaikuttaa yksilöön ja liittoon. Nämä rakennemuutokset on varmasti tunnistettu, mutta niihin on tartuttu heikosti, etenkin keskusjärjestön tasolla. Esimerkiksi Sture Fjäderin twiittaukset veropolitiikasta kuulostavat täysin vieraantuneelta ammattiliiton edunvalvonnan keskiöstä. Tonnin palkankorotuksen veronalaisen osan arvostelu ei resonoi ainakaan Tieteentekijöiden liiton jäsenistön parissa - päinvastoin. 

 


Mikko Poutanen

2. varapuheenjohtaja, luottamusmies, Tampereen yliopiston tieteentekijät


Palaa otsikoihin | 3 Kommenttia | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
20.11.2017 23.02
Ikuinen apurahatutkija
Ongelma ei ole työsuhteiden pätkäisyys vaan niiden pysyvä puute
Yksilönäkökulmasta on vaikea nähdä nykyisenkaltaisen ay-toiminnan arvoa henkilökohtaisella tasolla, jos koko työura koostuu apurahoista vailla edes väliaikaista työsuhdemahdollisuutta. Mitä liitto voi tarjota tällaisessa tilanteessa? Työttömyyskassaan ei pääse ja apurahatyön luonteesta johtuen liitto ei myöskään millään lailla tue soolotyötäni satunnaista lainopillista ja vastaava neuvontaa lukuun ottamatta. Itse olen ratkaissut asian toistaiseksi siten, etten tuhlaa vähiö rahojani liiton toimintaan ja kekistän kaiken energiani itse työntekoon ja jatkoapurahojen hankintaan. En koe erityistä solidaarisuutta työsuhteissa oleviin, koska en näe relistista mahdollisuutta omaan työsuhteesene jatkossakaan.
22.11.2017 10.29
toiselle alalle kouluttautunut ex-dosentti
Myös pidemmän ajan ongelma
Tutkijoiden surkea työtilanne, yliopistojen surkea johtaminen ja yliopistoväen pahoinvointi heijastuu suoraan opiskelijoihin. He kärsivät opinnoissaan, josta kertovat karua kieltään mm. YTHS:n tilastot. Ja opiskelijat ovaty fiksuja, he näkevät ettei tutkijanuralle kannata useimmilla aloilla lähteä. Tämä on johtanut siihen, että parhaat opiskelijat vaihtavat alaa tai tekevät muuten kaikkensa, jotta eivät päädy jatko-opintoihin ja "yliopistouralle". Semmoista uraa kun ei enää nuoremmilla tutkijoilla ole, sekin oli edellisen sukupolven etu. Mutta tämä on nyt johtanut siihen, että vain ne, jotka eivät mitään muuta työtä saa tai löydä, alkavat tehdä väitöskirjoja. Eikä heillä motivaatio tutkimustyön tekemiseen kovin korkealla ole. Mutta en minä nuoria moiti, hullu masokisti täytyy olla, jos haluaa alkaa tutkijaksi yliopistolla. No, ehkä jossain lääketieteessä se vielä kannattaa mutta ei ainakaan luonnontieteissä.
26.11.2017 11.55
viestijä
Ikuiselle apurahatutkijalle: Tieteentekijöiden liitto vaikutti pitkäjänteisesti ja vahvasti siihen, että apurahansaajille tuli vihdoin sosiaaliturva vuoden 2009 alusta. Liitossa on laadittu opas apurahatutkijoille, joka on päivitetty syksyn 2017 alussa https://tieteentekijoidenliitto.fi/materiaali/apurahaopas