Blogi

Tieteentekijöiden liiton aktiivitoimijat kirjoittavat blogeja ajankohtaisista yliopisto- ja tutkimusasioista.
28.10.2015 13.36

Tiede ei ole johdon projekti

Petri Koikkalainen

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimen kirjeen tyyli muistuttaa päiväkäskyä. Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Tuomo Puumala esitti maanantaina koulutuksen hyökkäysjoukkoja. "Jättäkää se mitä teette, lisätkää kierroksia, lähtekää marssimaan uuteen suuntaan, oli poliittisen johdon viesti yliopistojen ja korkeakoulujen johdolle. ...Ongelmana on vain se, että tiede ei toimi kuten liikkeen- tai sodanjohto, jossa resurssit voidaan koota ja heittää nopeasti aina uuteen painopistesuuntaan", kommentoi Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen blogissa.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen kutsui eilisessä avoimessa kirjeessään yliopistot ja korkeakoulut isoihin rakenteellisiin uudistuksiin, ”työhön, jonka päämääränä on nykyistä laadukkaampi, kansainvälisempi, vaikuttavampi ja tehokkaampi korkeakoululaitos”.

Korjataanpa heti, kirje ei ollutkaan osoitettu yliopistoille ja korkeakouluille, vaan vain niiden johdolle.

Tunteikas äänensävy ja viittaukset Suomen historian moniin vaikeisiin tilanteisiin muistuttivatkin ylipäällikön päiväkäskyä, jossa rintamakomentajia motivoidaan laittamaan divisioonansa uuteen järjestykseen.

Kirjettä edeltävänä päivänä sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Tuomo Puumala ehdotti poliitikoista ja asiantuntijoista koostuvia koulutuksen hyökkäysjoukkoja, jotka johdattavat ”uudenlaisen ajatteluun”.

Jättäkää se mitä teette, lisätkää kierroksia, lähtekää marssimaan uuteen suuntaan, oli poliittisen johdon viesti yliopistojen ja korkeakoulujen johdolle.

Niiden henkilöstölle ministerin ja valiokuntapuheenjohtajan viesteillä ei ollut tarjota juuri muuta kuin rivien väliin kirjoitettu vetoomus seurata johtoa kohti kirkkaampaa tulevaisuutta.

Ongelmana on vain se, että tiede ei toimi kuten liikkeen- tai sodanjohto, jossa resurssit voidaan koota ja heittää nopeasti aina uuteen painopistesuuntaan. Tämä siitä yksinkertaisesta syystä, että tieteen sisällölliset painopisteet määrittyvät tutkimuksesta itsestään eikä sen hallinnollisesta johdosta käsin.

Tiede ei oikeasti ole johdon projekti. Jo kansallisen saati kansainvälisen julkaisukynnyksen ylittäminen edellyttää vuosien kärsivällistä syventymistä omaan tieteenalaan. Tutkijan tai opettajan maine ja auktoriteetti rakentuvat tiedeyhteisöstä käsin.

Tiede ei ole myöskään herätysliike, jossa asioiden yhtäkkinen näkeminen kokonaan uudella tavalla vie korkeammalle tasolle. Pikemminkin päinvastoin, kaikki uusi – myös aidot läpimurrot – pitää perustaa aiemmin tutkittuun.

Grahn-Laasosen kirjeessä mainitaan, kuinka ”myös korkeakoulukentältä kumpuaa toiveita ministeriön ja poliittisen johdon vahvemmalle ohjaukselle ja suunnalle”.

Tällaisia puheenvuoroja tosiaan on esiintynyt. Niitä on käytetty tilanteessa, jota leimaa lisääntyvä yliopistojen välinen nokittelu. Pelin koveneminen on rahapulan väistämätön seuraus. Ymmärrettävästi vahvemmalla poliittisella ohjauksella pyydetään yleensä puuttumaan ongelmiin, joita nähdään muualla kuin omassa yliopistossa.

On silti pakko kysyä, kuinka viisasta tai kaukokatseista yliopistoilta on omaehtoisesti ehdottaa autonomiansa kaventamista.

Vahvempi ohjaus tarkoittaa käytännössä perusrahoituksen vähentämistä poliittisesti ohjatun strategisen rahan kustannuksella ja lisääntyvää yksiköiden kilpailuttamista toisiaan vastaan. Kaikki tämä tapahtuu yhden ja saman valtion budjetin sisällä.

Sillä synnytetään kasvavaa tutkimusbyrokratiaa. Se tekee kaikkien yliopistojen rahoituksesta epävakaampaa, kuten tänä syksynä on jo selvästi nähty. Se tekee tulevista myös puoluepoliittisista riskeistä suurempia ja kaikille yliopistoille ja tieteenaloille paljon vaikeammin hallittavia.

Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että valtion suoran perusrahoituksen osuus tutkimukselle (44 prosenttia) on meillä jo ennen kaavailtuja muutoksia paljon pienempi kuin tiedevertailuissa paremmin pärjäävissä Sveitsissä (68 prosenttia), Tanskassa (57 prosenttia) ja Alankomaissa (78 prosenttia).

Seurauksia henkilöstölle ja tutkimuksen tasolle voi vain kuvitella, kun muutokset toteutetaan rajusti näivettyvässä taloudellisessa ympäristössä. Jo tätä ennen koulutusinvestointien suhteellinen osuus muihin julkisiin menoihin verrattuna on kutistunut kymmenen vuoden ajan kovaa vauhtia, ja t&k-rahoituksen BKT-osuus on kutistunut 4,1 prosentista 3,6 prosenttiin. OKM:n omassa ensi vuoden talousarvioesityksessä (s. 66) sen suunnitellaan laskevan 3,1 prosenttiin.

Tutkija- ja opettajakunnan roolin on ilmeisesti ajateltu olevan entistäkin enemmän sitä tykinruokaa, jota heitellään poliittisen ja virkamiesjohdon näkemysten mukaisesti painopistealueesta ja pätkätyösuhteesta toiseen ja niistä ulos. Ongelmana on vain se, että tiede ei ole johdon projekti.

Kenraali tai tutkimuslaitoksen johtaja voi yrittää määrätä joukkojaan läpimurtoon. Tutkija voi parhaassa tapauksessa löytää tien sinne.

Kaikella kunnioituksella vaaleilla valittua eduskuntaa ja sen luottamusta nauttivaa hallitusta kohtaan, tällä viikolla esitetyt ajatukset eivät olleet kovin hyviä.


Petri Koikkalainen

Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja

 

 


Palaa otsikoihin | 1 Kommentti | Kommentoi


Nimimerkki
Otsikko
Kommentti *
Älä täytä
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
29.10.2015 14.02
Nimimerkki
Paljon puppua mutta myös jotain tuttua
Opetusministerin kirje on pitkälti täyttä puppua mutta on siinä asiaakin. Koko suomalainen yliopistosektori on jo vuosia ollut niin vääristynyt rahoituksen ja "tuotannon" suhteen, ettei siinä ole enää pitkään ollut mitään järkeä. Jotain on siis pakko tehdä ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Yliopistot itse haluaisivat kuitenkin tehdä muutoksia "joskus myöhemmin". Suurin ongelma on tietysti rahoitusmalli, joka patistaa yliopistoja maisteri- ja tohtoritehtaiksi. Ilman mitään alakohtaista tarkastelua. En ole koskaan voinut ymmärtää miten koulutusmääriä ei muka voida tarkastella alakohtaisesti (siitä puhutaan mutta mitään ei tehdä). Esimerkiksi kaikki Suomen viisi(!) biologeja kouluttavaa yliopistoa hyvin tarkkaan tietävät, että biologeja koulutetaan moninkertaisesti työvoimatarpeeseen nähden. Joka vuosi. Ja kun ei maistereille ole töitä tarjolla, niin lähdetään tekemään väitöskirjaa. Samalla yliopisto saa ilmaista työvoimaa säätiöiden verottomilla apurahoilla työskentelevistä nuorista. Ok, kaikki voittaa. Paitsi ettei voita, koska enää ei ole vuosiin ollut tohreillekaan töitä. Eikä tämä toki koske vain biologeja, vaan monia monia muitakin aloja kuten omaani. Tämä oravanpyörä on johtanut näillä aloilla myös siihen, että jo maisterivaiheen koulutus tähtää lähinnä jatko-opintoihin, ei opeteta ollenkaan mitä tietoja/taitoja tarvittaisiin yliopiston ulkopuolella. Tosin monilla laitoksilla tutkimus- ja opetushenkilökunta on niin erkaantunut yliopiston ulkopuolisesta työelämästä etteivät he edes tiedä mitä taitoja siellä tarvitaan.

Suomen Akatemia on tärkein ja monilla aloilla ainoa merkittävä ulkopuolisen tutkimuksen rahoittaja Suomessa. Sen rahoitusmyönnöt olivat kohtuullisen hyviä ja kannustavia vielä muutamia vuosia sitten, ennen kokonaiskustannusmalliin siirtymistä. Nyt kaikki rahoitus lasketaan kokonaiskustannusmallin mukaan, joka tarkoittaa sitä, että jokasen tutkimusrahoituksen pitää rahoittaa itse yliopistoa ja sen byrokratiaa valtavilla summilla. Tämän seurauksena yksittäisten tutkimusrahojen suuruus on kasvanut 100-200%. Jaettava summa on samalla pienentynyt ja hakemusten määrä kasvanut huomattavasti. Luonnollinen seuraus on se, että tänä päivänä Akatemia pystyy rahoittamaan vain joka kymmenennen hakemuksen, eikä enää sitäkään. Se ei kannusta enää edes hakemaan. Mutta se suurin epäkohta tässä on se, että hakijoista suuri osa on nuoria tutkijoita, joilla ei ole muuta työpaikkaa eikä edes mahdollisuutta muuhun palkalliseen työhön. Eli jos ei satu olemaan tuossa onnellisten alle 10% joukossa, niin kortisto kutsuu. Samaan aikaan moni yliopistolla vakituisessa työsuhteessa oleva ei viisti edes hakea, koska myönnöt ovat nykyään niin onnenkauppaa. Ajatelkaapa tuota tilannetta työilmapiirin kannalta. Nuori innokas tutkija täynnä hyviä ideoita jää (pitkäaikais)työttömäksi, koska ei vain käynyt tuuri rahoitusta hakiessa. Naapurihuoneen varttuneempi tutkija ei jaksa edes hakea, koska saman palkan saa hakemattakin eikä tule ylimääräistä työtä. Näitä tapauksia on paljon. Itse pyrin hakemaan aina, jos ei ole jo muuta ulkopuolista rahoitusta. Se vie aikaa mutta toimii hyvänä esimerkkinä ja kannustaa nuorempia vaikka ei rahaa aina tulisikaan (usein ei tule). Ja jos satun isomman rahan saamaan, niin sittenhän voi tarjoata yhdelle tai kahdelle väitelleelle edes muutaman vuoden työpaikan.

Yliopistot voisivat siis karsia paljon päällekkäisyyksiä, koska monissa yliopistoissa opetetaan samaa ainetta ja tutkitaan samoja asioita. Yhdistelemällä voimavarat kaikki toimisi paremmin ja olisi helpompi tarkastella koulutusmääriä, hakea rahoitusta ja tehdä yhteistyötä. Samalla voisi kriittisesti tarkastella ketkä omalla laitoksella ovat jo liian tympääntyneitä omaan työhönsä eivätkä ole vuosiin tehneet juuri mitään. Nyt tilanne on se, että näidenkin puolia pidetään viimeiseen asti eikä ketään patisteta hakemaan rahaa tai tekemään edes sitä 1600 tuntia, jos ei kiinnostusta ole. Vakituinen työ on edelleen ”eläkevirka” yliopistolla, vaikka olisikin täysi suojatyöpaikka. Minä voin heti tunnustaa, että olen saanut vakituisen lehtoraattini vähän kuin lahjaksi, kun vuosia sitten kaikkien ylisassistenttien määräaikaiset virat muutettiin vakituisiksi lehtoraateiksi. Ei siinä mitään kilpailua ollut, kuka vain sattui olemaan virassa sillä hetkellä sai vakituisen työpaikan. Mutta olen minä sentään yrittänyt sen jälkeen tehdä parhaani, moni ei ole. On kuitenkin käsittämätöntä ja ennen kaikkea kestämätöntä, että paljon minua lahjakkaammat nuoret tutkijat eivät saa mitään töitä, koska meillä vanhemmilla on nyt kaikilla vakituinen työsuhde eläkeikään asti. Yliopistot eivät tarjoa mitään muita mahdollisuuksia nuorille työllistyä, kuin Akatemian ulkopuolinen rahoitus, siis vain alle 10% hakijoista. Ja samaan aikaa osa vakituista ei tee juuri mitään. Karsimisen voisi aloittaa juuri näistä. Jos yliospitot eivät tässä asiassa pian aktivoidu on avaarana se, että ministeriöstä käsin karsitaan ja määrätään vahvuusalueet. Sitä ei varmasti kukaan tahdo, ministeriön ammattitaito ei tähän riitä ja tulos olisi karmaisevan huono. Olen kyllä lukenut tarkkaan UNIFIn esityksen profiloitumisista mutta se on pelkkää sanahelinaa, mistään ei oikeasti oltaisi luopumassa ja kaikki samat toiminnot jatkuisivat kuten ennenkin. Siinä pyrittäisiin vain silmänlumeena luomaan laitoksen sisällä uusia yksiköitä, joissa kuitenkin kaikki tehtäisiin kuten ennenkin. Sillä ei tilanne parane mihinkään.